Hodari

 

Turkulaiset tuttavani kummastelevat, että olen lukenut kaikki 27 Jussi Vares -kirjaa. Luulen että tuttavani paheksuvatkin. Helsinkiläiset taitavat olla samaa mieltä, vaikka en ole kehunut heille kuvauksia turkulaisista nähtävyyksistä, kuten kuuluisien ravintoloiden miestenhuoneista.

Reijo Mäen edelliset kirjat ovat vaatineet lukijalta hiukan päättäväisyyttä, mutta uusin on kyllä huonoin. Tosin nimi on osuva. Mieleen tulee huoltoaseman kuumalaitteessa taikinaiseksi tahnaksi mennyt herkku, jossa on päällä härskiintyneeltä vaikuttavaa makkaran rasvaa.

Olen pinttynyt Outsiderin (Aarne Haapakoski) ihailija. Osaan arvostaa juosten kustuja julkaisuja, jos niissä on lorinaa. Mäeltä on lähde kuivahtanut.

Suomen hauskinta oli ennen että pappi ja poliisi joivat viinaa lepikossa ja joku hukkasi housunsa. Nykyisin ihastelun aihe on pahantapainen yksityisetsivä, jonka juoma on Laitilan Kukko ja juhlahetkiä kruunaa lasillinen jaloviinaa kokeneella liikkeellä kurkkuun heitettynä. Ja aamulla tai sitten puolilta päivin heräillään naisen vierestä, jolta on kysyttävä, että kukas sinä olitkaan ja missäs me oikein tapasimme.

Yksi Vares-elokuvista oli hyvä. Seudulla liikkuessani luon Turusta Rauman suuntaan tullessani kunnioittavan katseen tuossa tarinassa esiintyvään motelliin, joka tuo mieleen edellä esitellyn hodarin.

Jännäri ja humoreski edellyttävät kumpikin tarinan iskijän taitoa. Juonella ja uskottavuudella ei ole niin väliä, jos juttu on viihdyttävä. Veijo Meri oli tässä mestari, sekä kirjoissa että luonnossa.

Ruotsalainen dekkari ja tanskalainen jännäri sisältävät kokemuskuvia, jotka ovat oikeasti kiinnostavia. Stieg Larson oli saanut jostain taikasauvan. Vaikka hänen tarinansa olivat itse asiassa samaa pötköä, joka jatkumistaan jatkui, lukija juuttui niihin kuin pussilliseen pähkinöitä.

Ja sitten ovat jännityskirjailjat, jotka tekevät oikeasti kirjavaa kudosta silmälle iloksi ja mielelle ravinnoksi, ja on myös se arvokas, Simenonin aloittama perinne, joka tuo mieleen jazzin, iholle hiipivää tunnelmaa, sumua laitureilla, sinistä, suurta taitoa jota ei tuoda tarjottimella.

Koska Mäen Vareksista ehkä ”Keltainen leski” (1999) oli mallikelpoinen kotimainen, nyt joutuu miettimään, mikä kaikki on muuttunut.

Otavan sanotaan pelaavan kaikissa toimissaan varman päälle. Yleensä julkaistaan vain sellaisia kirjoja, jotka menevät kaupaksi.

Uskottavaa tietoa yksittäisten kirjojen menekistä ei anneta. Vaikeaa se olisikin. On kirjoja, joista väitän tietäväni, että niitä on myyty näin tai noin monta tuhatta, mutta siitä ei tehdä numeroa, että ainakin puolet on kipattu kuorma-autolla jonkin kirjapörssin pihaan alle niteisiin käytetyn paperin hinnan.

Mäen kirjasta haluaisi sanoa, että kun kirjoittaja on tunnetusti taitava ja osaa olla hauska, tulos olisi ollut paljon parempi, jos tekstin ääressä olisi vietetty enemmän aikaa. Ennen sanottiin törkeästi, että teksti olisi täytynyt kirjoittaa uudestaan. Nykyisinkin on kirjailijoita, jotka tekevät sen käskemättä.

Tässä tapauksessa lopputulos eli myynti ja markat ei olisi muuttunut. Jo syntyessään keinotekoinen ja vuosikymmenien väljähdyttämä kuvio – juoppo entinen ylioppilas suruttomana sankarina – oli vanha jo Mauri Sariolan käyttäessä sitä. Arvaan, että Vares-kirjojen menekki on tasaisen laskeva. Mäki ei ilmeisesti näe aihetta tehdä asialle jotain. Eikä kustantaja.

Tämä esittely on hiukan aggressiivinen siksi, että tulkitsen tarinan kammottavat ja samalla mahdottomat yksityiskohdat yritykseksi pitää kiinni yleisöstä tai jopa kalastella.

Myös korkeakirjallisuudessa eli taideproosassa hirvittävyydet ovat muotia. Se kertoo jostain. Se ei kerro ”aikamme ihmisen turvattomuuden tunteesta”. Kaikkien aikojen ihmiset ovat tunteneet olonsa turvattomaksi, ja aina aiheesta. Kauhukirjallisuus on vanha perinne. Pöyristyttävät tarinat arvioitiin lapsille sopiviksi kirjallisen kansansadun varhaisvaiheessa. Aina mainittujen Grimmin veljesten lisäksi muutkin, myös H.C. Andersen, julkaisivat myös jokseenkin kaameita tarinoita.

Ehkä se on makuasia. En ole väkivaltakuvausten vastustaja. Suhtaudun siihen samalla tavalla kuin musiikkiin. En aloita sinfonian kuuntelemista rymistelykohdasta, koska kehittely on niin miellyttävää ja rymistely tehoaa kahta kauheammin, kun se on valmisteltu.

Waltarin Karvajalka on kaameimpia tietämiäni kirjoja – eräin kohdin. Lukeminen ottaa lujille, mutta kertomus on niin vahva, että lukematta ei voi olla. Kidutuskohtausten kuvauksilla on tarkoitus. Jakso Barbarasta sisältää vieläpä hienon käänteen, kun noitamestari ikään kuin sortuu omaan piikkiinsä.

Mäki ei ole korjannut uusimman kirjansa tasapainovirhettä. Alusta puoleenväliin hissutellaan yhdentekevissä ympäristössä. Lopulla henkilöitä alkaa sataa tai jo esitellyt saavat uusia ja uskomattomia ominaisuuksia ja jopa surkimukseksi kuvattu sivuhenkilö (Tom Hylsy) alkaa artikuloida tunteitaan odottamattoman eli siis häiritsevän yllättävästi.

Vareksiin on vanhastaan liittynyt satiirisia nostoja. Päähenkilön hampparimaisuus on mainio keino nostaa esiin turhantärkeydestä pullistelevia piiloidiootteja.

Nyt tällaista kärkeä saattaisi hakea viihdeteollisuuden kuvauksista, mutta valitettavasti esiin nostetut hahmot jäävät yhden lauseen miehiksi ja naisiksi.

Erikoista ja kukaties kirjoittajan omaakin kyllästymistä kuvaavaa on ympäristön katoaminen. Ennen Vares viihtyi kaupungissa, jonka nimi on Turku ja jonka kuvaus oli vivahteikasta ja ajoittain yllättävää. Nyt päähenkilöstä tulee mieleen se ”Pikku Prinssin” juoppo, joka istuu tuskin itsensä kokoisella planeetalle tyhjentämässä pulloa ja säälimässä itseään. No. Itse asiassa en kauheasti pidä Saint-Exuperystä, joten se siitä. Ja Vareksesta. Näkemiin nyt hyvin paljon, kuten joku on katsonut aiheelliseksi laulaa.