Todella ihmeellinen luonto

Luonto on ihmeellinen, etenkin näin aamulla. Ajattelin lähteä Savoon ja tulla yöksi takaisin. Olen tehnyt sellaista ennenkin. Se on runsaat viisi tuntia suuntaansa, ellei pysähdy kertaakaan. Kerran kyllä nukuin autossa Juvalla huoltoaseman pihassa kymmenen minuuttia. Sellainen piristää kummasti.

Laskeskeltuani tulin siihen tulokseen, että tuosta viime kerrasta on 30 vuotta. Perillä vesi ei tietenkään ole päällä eikä sähkö. Se ei ole minun huoleni, koska oikea omistaja on eri henkilö, lähisukulainen tosin. Kun en ole kysynyt, en edes tiedä, onko tikka syönyt talon. Luultavasti ei ole.

Luovuin suunnitelmasta, vaikka olin hekumoinut ajatuksella, että evääksi otan paketin nakkeja ja kotoa mukaan raanasta pulloon vettä. Sitä ei koskaan tiedä varmasti, mikä on Saimaan vedenkorkeus. Isäni kertoi, että tässä yhdenkin kerran, kesällä 1941, se oli noin kaksi metriä normaalin alapuolella, kun bolshevikit eivät olleet Talvisodan jälkeen keksineet panna Enson Rouhialan tulvaluukkuja pienemmälle.

En tiedä toista paikkaa, josta käsin olisi yhtä helppo selittää, miten suuri ero on yksinäisyydellä ja yksin ololla. Onnistuu se kyllä täälläkin. Puhelimet eivät ole vahingossakaan päällä, ulko-oven avain on piilotettu sisään jonkin kirjan väliin –en muista minkä. Kuistille hankin kyltin ”Huom! Myytävänä”. Lisään siihen merkinnän ”Näyttö sop. muk. puh. Kauhava 226”. Yksin Jumala tietää, missä olen, ja Hänkin on unohtanut.

Aggressiivisia maallemuuttajia varten minulla on käden ulottuvilla se pelastuslaitos-linkkuveitsi, jonka päässä on karbidinuppi, juuri sellainen, jolla kopauttamalla voi aiheuttaa tunkeilijalle kuhmun.

Eilen minulta meni holtti. Olin kyllä painanut mieleeni, että Attenboroughin eli BBC:n evoluutiojuttu tulee televisiosta seitsemältä ja varannut kaukonäköiset silmälasit.

Aloin miettiä vakavasti, olisiko tämä tällainen erityisesti elokuvan ja yleisesti median uusin ja ylin kehitysaste. Olisi hauska havaita evoluution vaikutus myös mediassa-

Näytelmäelokuvien tarpeisiin erikoisefektejä on kehitetty aika mainioksi, ja viimeksi Disneyn Viidakkokirja-uutuuden tietokoneanimaatio pani kyllä polvet notkahtamaan. Pitkä matka on edistytty animaatiota ja näyteltyä yhdistäneestä Roger Rabbitista, joka jäi erikoisesti mieleen sen takia, että katsoin sen Hampurissa, jossa nimenomaan jänis puhuu dubbauksen tuloksena jotain Altonan satamamurretta ja muut kai lähinnä alasaksaa.

BBC:n verkkosivujen elokuva-arvostelija on samaa mieltä: ihme. Karvaisia petoeläimiä liikkumassa sateessa ja yhtenä joukossa oikea pikkupoika, näyttelijä.

BBC:n eiliseen dokumenttiin oli taas pantu mahdottomasti rahaa. Attenborough kävi oikeasti Kiinassa useissa eri maakunnissa, Australiassa, milloin missäkin.

Vetonaula oli vanhin tunnettu nisäkkään fossiili, josta oli tehty animaatio – pieni luuranko, joka hiipi kuvassa varovasti pitkin Attenboroughin kämmentä.

Sekin tieto tuli kuin ohimennen, että Kiinassa on nykyisin todella mahtavasti paleontologian asiantuntemusta ja että uusia löytöjä on määrättömästi.

Megafaunan äkillinen ilmestyminen maailmaan, josta meteori oli nitistänyt hirmuliskot, oli asiallisesti mukana, ja Paraceratherium, suurin koskaan maalla elänyt nisäkäs, säkäkorkeus viisi metriä, sarvikuonon etäsukulainen.

Sen luuranko näytettiin.

Se kysymys käsiteltiin maltillisesti, ihminenkö nuo eläimet pisteli suihinsa. Sellaisesta on vahvat merkit muun muassa Amerikasta, joka asutettiin tavattoman myöhään. Esimerkiksi jättiläislaiskiainen lienee ollut helppo saalis ja kukaties herkullinenkin.

Mutta tälläkin tiedon alalla syyt ja seuraukset ketjuttuvat hankalasti. Ihminen jolla on selkeä käsitys esimerkiksi ilmastonmuutoksesta ja sen syistä, osoittaa parilla lauseella oman tiedollisen vähäpätöisyytensä.

Syy ja seuraus ei oikeastaan ole tieteellinen kysymyksenasettelu. Tiede kerää niin sanottuja tosiasioita, joiden perusteella syitä ja seurauksia voidaan sitten arvioida. Sangen usein tuollainen arvio on itse asiassa arvaus. Hyvä tiedemies, kuten Attenborough, esittää näkökohtia ja perusteluja.

Mutta kun eräät ponnistelevat nyt miettien kouluja varten verkkomediaa, voisi olla paikallaan katsoa hyvin tarkoin, miten tällainenkin evoluutiobiologian katsaus on tehty. Tärkeimpiä eivät ole kuvat, vaan jäsennys, taito liittää asioita toisiinsa.

Kokonaisuus matelija – pussieläin – nisäkäs on niin selvä, että sitä on vaikea ymmärtää. Nokkasiilin yksityiselämä oli tässä esitetty kerta kaikkiaan hienosti.

Sitä vain jää toivomaan, että Attenborough olisi kouluttanut itselleen seuraajat. Opettamalla ei kyllä opi hänen omaa lempeän äänen ja vanhan miehen olemuksen vaivoin kätkemää innostustaan ja kiintymystään, joka ei ole luonteenomaista biologille. Hän on selvästi kiinnostunut aivan kaikesta.

Puolen vuoden tai koko vuoden kurssin puristaminen tunnin televisio-ohjelmaksi on vielä suurempi ihme kuin animaatio. Näitten luonto-dokkareiden erikoisuus on rentoutunut sävy. Attenborough on ehkä itse luonut sen. Missään ei ole sormi pystyssä opettamisen häivääkään.

Hyvin vaikea saavutus on päähenkilö-selostajan kehittäminen hiukan itseironiseksi sankariksi.

Arvaan että briteillä tämä taito johtuu perinteestä. Kenneth Clark oli uranuurtaja, ja oma suursuosikkini silloin kauan sitten oli Jacob Bronowski, Ihmisen vaiheet.

Kuten Tuomas Akvinolainen perusteli, totuus ei ole kiinni siitä, mitä sanotaan, vaan kuka sanoo. Index veritatis.