Käveleepi yöllä

Joku merkkihenkilö, ehkä ihan poliisi, jätti jälkeensä ikuisen muiston:

… käveleepi yöllä

leipäveitsi vyöllä.

Katselin ”Puukot” kirjani valokuvia, jotka näyttivät yllättävän hyviltä. Kirjan teksti ei ole kehuttava. Siinä kyllä yllytetään kansaa kapinaan äitejä vastaan, oli äitienpäivä tulossa tai ei. Äidit kieltävät vuolemasta omaa peukaloa kohti ja mummot veistämästä itseään päin.

Pötypuhetta, sanon minä.

Asiallinen ja taitava nikkarointi puukolla on melkein pelkkää omaa peukaloa vasten vuolemista. Muistan ylenkatseella koulutovereita (tyttöjä), jotka yrittivät teroittaa puista lyijykynää vuolemalla kuin mitäkin kirvesvartta.

Kirjassani on kuin onkin kuvia ja tekstiä menneen ajan leipä- ja keittiöveitsistä, mutta liian vähän.

Länsi-Suomessa leipää ei leikattu lainkaan. Leipä tarkoitti kovaa ja vartaassa kuivunutta reikäleipää. Kun ihmisillä ei yleensä ollut hampaita, kukaties hankitut tekohampaat laskettiin varovasti lautasen viereen, ja sitten syötiin puukolla. Leipää sipullettiin suupala kerrallaan. Käytön jälkeen puukko pyyhkäistiin housunpersauksiin. Siinä tuli ruostuminenkin torjutuksi. Kukaan ei ollut niin hullu että olisi käyttänyt ruostumatonta terästä puukkoon, paitsi ruotsalaiset ja se kaikin puolin epäonnistunut, käyttökelvoton ”partiopuukko”, jota Iisakki Järvenpää teki amerikkalaisten speksien mukaan.

Kun olin lapsi, limppu oli tullut todella muotiin. Kylällä oli osuuskaupan lisäksi ainakin neljä kotileipomoa. Niistä haettiin limppu kuumana. Epäilisin että tässä on evakkojen vaikutusta, vaikka ei ruislimppu mitenkään tuntematon ollut ennenkään.

Mutta olen aivan unohtanut, miten limppua kuuluu leikata. Rintaa vasten. Itseen päin.

Naisihmisiltä se kävi kuin luomisen työ, kun heillä oli vakinaisena kotiasusteena essu, enemmän tai vähemmän puhdas. Siihenhän myös kuivattiin kädet ja niistettiin, ellei ollut ketään näkemässä.

Esiliina oli pikkutytöille pakollinen. Koulua aloitettaessa vanhemmille ilmoitettiin, että esiliina on oltava ja sen taskussa puhdas nenäliina. Niinpä sukupolvi toisensa jälkeen oppi olemaan niistämättä, ettei tulisi ikävää pyykkiä. Ylähuulelle valuvan eritteen vetäiseminen takaisin oli kaikissa koululuokissa kodikas ääni.

Muistan kyllä, että paperinenäliinoja myytiin kirjakaupassa. Pakkaus oli pergamiinipaperia ja siinä oli hauen pään kuva. Talouspaperia ja muita emboja ei ollut tietenkään keksittykään.

Myös miehet käsittelivät limppua samalla tavoin, eikä sillä ollut väliä, vaikka päällä olisi ollut pikkutakki, villapaita tai lyyssi. Jos aseena on puukko, saa sieviä siivuja.

Ranskanleipä, josta kaupassa käytettiin myös nimeä ”polakka” (eli puolanleipä) oli turhaa herkkua, jota ei ostettu.

Näissä oloissa leipäveistä ei tarvittu.

Kun asiasta ei ole tietääkseni tutkimusta, joudun arvaamaan, että leipäveitsi yleistyi hitaasti ja että sen pääasiallinen kohde oli pullapitko. Pullaa ei todellakaan oikein saa leikatuksi puukolla.

Jos oli kinkerit tai vaikka häät, leikkaamista riitti.

Minulla on mielikuvia ennen sotia valmistetuista leipäveitsistä, joiden terä oli kuin tyylitelty turkkilainen sapeli, varsi visakoivua ja materiaali huono. Veitsiä vietiin Kauhavalla Järvenpään tehtaalle odottaessa terotettavaksi. En muista käyneeni niissä asioissa Mäkipelkolan tehtaalla, vaikka se olisi ollut lähempänä.

Kaupunkilaisille myytiin luultavasti Fiskarsin tuotetta. Muistelen että valmistajan leima olisi ollut sama kuin aterimissa, Sorsakoski. Mutta tästä täytyy ottaa selvä.

Pullapitko eli vehnänen on saanut Suomen murteissa käsittämättömän monta nimeä. Pohjanmaalla se on ankkastukki. Päätalo käyttää nimitystä ”lenti” tai ”lendi”, joka on selvää ruotsia (längd).

Pulla saattaa olla selvempi ja kertakaikkisempi suomalaisen kulttuurin vedenjakaja kuin Talvisota.

Isälleni piti aina olla pullaa kahvin kanssa. Äiti osti maalla oppimaansa tapaan puolikkaan pitkoa. Jouluna oli sellaista pullaa, jossa oli sekä möhnää että hyvää valkoista päällä.

Meillä turvauduttiin tietysti pakasteisiin. Isäni kysyi joka kerta: ”Onko oikein emännän itsensä leipomia?” Vastaus oli joka kerta että ei. Naiset voi jakaa biologisesti kahteen ryhmään, pullaa leipoviin ja niihin jotka eivät. Olen kuullut teorian, jonka mukaan periaatteellisen suhtautumisen seksiin voisi arvioida suhtautumisesta pullan paistamiseen, mutta luulen, että tuo on Lévi-Straussiin liittyvä väärinkäsitys – myös primitiiivisissä kulttuureissa paistaminen voi olla miesten tehtävä, ja keittäminen naisten.

Täytynee kierrellä kirpputoreilla. Jostain voisi löytyä vanha, huono leipäveitsi. Fiskars (”Pirkka”) on pilannut markkinat. Joka paikasta löytyy erittäin hyviä keittiöveitsiä, jotka eivät maksa mitään. Kokkipuodissa asioivat ja ranskalaisista liian kovista ihmeveitsistä tai Victorinoxista suotta rahaa maksavat ovat vain asiantuntemattomia.

Ja sitten on meitä, jotka pidämme keraamisista veitsistä, kun ne ovat teräviä kuin käärmeen kieli. Mutta niillä ei voi leikata pullaa. Limppu kyllä onnistuu.

Kalakukko on suunniteltu puukkoa ajatellen. Ainoa järkevä tapa on veistää (peukaloa vasten) kalakukosta kalotti irti ja sitten viillellä herkulliseksi hautunutta leipää ja nostella muikkua ja läskiä päälle.