Jalokivi syksyllä

Tuomi ja syreeni… Topelius osasi ansaita rahaa ja poikkesi siinä suuresti myöhemmistä kirjailijoista ja lehtimiehistä. Esimerkiksi Helsingin yliopiston rehtorin virka oli hieno kaappaus aikana, jolloin muun muassa Snellman ja Runeberg eivät päässeet professoreiksikaan.

Nimitys oli poliittinen.

Joillekin lahjakkaille ihmisille koululaitos oli kultakaivos. Tunnetuin tapaus on Emil Nestor Setälä, jonka Suomen kielioppia myytin kukaties sata vuotta. Kansakouluissa kirjojen ostaja oli maksukykyinen: kunta.

Oppikoulusta, etenkin lukiosta, kannattaa muistaa, ett kirjat oli hankittava itse. Ja ne olivat kalliita. Jokseenkin poikkeuksetta niiden kirjojen tekijät ovat joko normaalilyseoiden yliopettajia (Efr. Jacobson. K.E. Kivirikko jne.) tai kouluhallituksen virkamiehiä, joiden tehtäviin saattoi kuulua juuri oppikirjojen hyväksyminen kouluissa käytettäväksi.

Silmään sattunut huippuesimerkki pakollisesta kirjojen myynnistä on WSOY:n Koulun biologia, jotka yhtiön historiikin mukaan on myyty ainakin 12 miljoonaa kappaletta. Tosin kirja ei riitä. Oppikirjaan liittyy monenlaisia puolipakollisia tuotteita alkaen työkirjoista. Hintaa ei voi sanoa halvaksi. Tällä hetkellä hinta ei menen alle kahdenkympin.

Topeliuksen Maamme-kirjasta on kirjoitettu hyviä erillistutkimuksia. Tuo koulun lukemisto kertoi muun muassa, mikä Suomessa on kaunista. Sellaiset nimet kuin ”Koli” ja ”Punkaharju” tulivat kaikkien tietoon.

Siitä ei ole täsmällistä tietoa, miten Venäjällä asti tiedettiin, että itsemurhapaikoista numero ykkönen on Imatrankoski. Käsiini ei tosin ole sattunut itsemurhien kulttuurihistoriaa, mutta kuohuva koski sopi yltiöromantiikkaan. Nuori Werther tosin ampui itseään aivoihin meren rannalla. Pilatut tytöt menivät järveen eli hukuttautuivat. Kalevalan Kullervon miekka tekovälineenä noissa toimissa kuulostaa kovin kummalliselta ja epäkäytännölliseltä. Mieleen tulee germaanin aineisto. Olisiko taustalla ensimmäisen vuosituhannen Reinin seudun seppien mainonta: kun syöksyt meidän miekkaamme, et kadu!

Topelius oli niin mahtava rahan nostattaja, että Bonnierin suvun jäsenten oman tunnustuksen mukaan ”Välskärin kertomuksia ” ja ne puoli sataa muuta historiallista romanssia loivat Bonnierin suuruuden kustannusliikkeenä. Niitä myytiin määrättömästi, vuodesta toiseen, aina ja aina.

Itse kunnioitan Topeliusta tavattomasti myös varkaana. Kirjailijana luen hänet henkilökohtaisiin suosikkeihini, ja hänen kaikista kirjoistaan paras voisi olla ”Tähtien turvatit” (Stjärnornas kungabarn). Hänellä nimittäin oli se harvoille kirjailijoilla suotu kerronnan taikasauva. Lause etenee kimaltaen, sekä varmana että notkeana kuin kyy kalliolla.

Varkaudet eli sievemmin sanoen ”ajan hermolla olemisen” näkee Topeliuksen runoista. Samalla viikolla kuin Ranskassa aloitettiin uusi kirjallisuuden suuntaus Topelius oli jo julkaisemassa tätä uusinta uutta Helsingin sanomalehdissä.

En osaa itsekään sanoa, olisiko edelle kirjoittamani tulkittava lukuvihjeeksi. Empien sanoisin että ei. Minusta sympaattinen ajan patina luultavasti häiritsee useimpia muita, ja vaikka itse pidän jaarittelusta sekä livenä että luettuna, järkevämmät ihmiset eivät yleensä pidä. Esimerkiksi aiheesta Suomen luonto Juhani Aho selviytyy puolella sivulla siitä, mihin Topelius käyttää sata.

Luona onni muuten, että Aho oli kova työmies ja elätti itseään ja perhettään ja piti yllä lukemattomia kummallisia naissuhteita suomentamalla Topeliusta ja teki sen luonteenomaisen hyvin. Kun Topelius kuoli ja Aho peri hänen paikkansa maan ykkösnimenä, seuraava urakka olikin uusi Raamatun suomennos, ja siitäkin tuli tavattoman hyvä. Sitten hän kuoli.

Eilen mainittu ”tuomen ja syreeni välissä” synnytti asiantuntevia kommentteja, joista yksi koski Bellmanin tunnetuimpiin kuuluvaa Fredmanin epistolaa nro 80 (”Liksom en herdinna”). Sen ensimmäisessä säkeistössä mainitaan tuomi, pihlaja ja apila. Käyttäessään runomittaankin hyvin sopiva ”hägg och syren” -kuviota Topelius aivan varmasti tiesi ja tunsi Bellmanin tekstin, vaikkei itse ollutkaan alan miehiä.

Bellmanin runo on omistettu Kellgrenille, eli se on runoilijoiden kirjeenvaihtoa ja tietenkin kommentti ranskalaisen Boileaun ”Ars Poétique” -runoon, joka sisältää runousopin keskeiset määräykset. Sen tunsivat kaikki. Tuolta osin sanoma oli, ettei jalokivien kimallus vedä vertoja kukkaloistolle.

Boileau puolestaan piti yllä paimenidylliä eli pastoraalia ja se taas on ollut runouden keskeisiä aihelmia reippaasti yli kaksi tuhatta vuotta. Useat roomalaiset ja jokseenkin kaikki kreikkalaiset runoilijat tunsivat tämän Arkadian, jonka viimeisimpiä laulajia meillä oli kai P. Mustapää (ja ehkä Lassi Nummi).

Itse asiassa ”idylli” tarkoittaa juuri paimenidylliä Theokritoksen ja monien muiden tapaan.

Valitettavasti idylli ei ole kovin kaukana stereotypiasta. Topelius ja ”Suomi 19. vuosisadalla” olivat idyllien kokoelmia, ja niiden pohjalla on kirjoitettu suunnaton määrä huonoja runoja.

Idyllipohjaisuus on tietenkin ollut myös kaiken maalaustaiteen kirous. Ateneumisa on vaikka mitkä määrät Holmbergiä ja Edelfeltiä, kansankuvauksia ja kulttuurimaisemia, jotka määräävät edelleen käsityksiämme enemmän kuin omat silmämme.

Tuossa tuomi ja syreeni -kuvassa huomiota kiinnittää kahden puun (puun ja pensaan) korottaminen. Apilan lisäksi seuraavissa säkeissä siirrytään kyllä myös ruusuun, mutta tämä puiden kukkimisen aika on se hurja juttu, meillä ihan samalla tavalla kuin Japanissa.

Joutilas lukija vilkaissee ikkunasta tai raitiovaunun ikkunasta ulos. Meille Arkadia ei ole Arkadiankatu, vaan Hesperiankadut. Lieneekö se iso hevoskastanja enää hengissä? Sitä kelpasi käydä ihmettelemässä kauempaakin. Vahinko ettei hevoskastanja ole runollinen sana. Senkin Topelius tiesi. Hästkastanj…