Markku Kuisma II Mikä on totuus valtion yhtiöistä?

Viisi väärää väitettä valtio­omistuksesta

Laiskan jättiläisen viidestä väitteestä ensimmäinen kuuluu: valtio­omistus politisoituu aina.

Niin tekee. Eturivissä asialla ovat viimeiset sata vuotta olleet yksityisen elinkeinoelämän agitprop–yksiköt. Jos politisoituminen on ongelma, yhtiömaailmahan voisi pidättäytyä ja käskeä myös EVAn hiljaiseksi.

Se ei olisi suositeltavaa. Valtio­omistuksen yksi isoimmista vahvuuksista on siihen kohdistettu kova kyseenalaistava kritiikki. Se on ollut repiväksi tarkoitettunakin rakentavaa. Paras esimerkki tästä on edelleen vuoden 1931 laki valtion osakeyhtiöistä, joka vapautti yritykset komeaan lentoon.

Politisoitumista kannattaa toivottaa kaikille suuryhtiöille omistuspohjasta riippumatta. Se kuuluu moderniin markkinatalouteen. Sitä paitsi taloudelliset ja poliittiset kehityskulut kietoutuvat alati toisiinsa haluistamme piittaamatta. Jokainen yhtiö on kulttuurihistoriallinen ja poliittinen olento, on ollut kaikkialla maailmassa ja tulee aina olemaan.

Valtio­omistaja syrjäyttää yksityistä yritteliäisyyttä, kuuluu toinen teesi. ”Pahimmillaan” niin voi tapahtua, mutta itsemurha ei edelleenkään ole paras lääke turhaan kuolemanpelkoon. Toteutuneita raskaan sarjan esimerkkejä saa etsimällä etsiä, eikä löydä.

Kenet Outokumpu ja Rautaruukki syrjäyttivät? Kuka olisi perustanut Nesteen sijasta öljynjalostamon, rakentanut rautatiet ja niin edelleen? Pitäisikö kykenemättömiä ja köyhiä suosia niin, että kukaan ei tasapuolisuuden nimissä tee mitään? Maa olisi autio. Luonto sentään kiittäisi.

Taloushistoriamme esimerkit todistelevat aivan toisenlaisesta yhteydestä. Tyhjiin aukkoihin nousseet valtion yhtiöt ovat luoneet synty­ ja kasvumahdollisuuksia yksityisille, joita ei olisi olemassakaan ilman valtiollista teollisuutta. Iso osa kukoistavimmista yrityksistämme on joko alkujaan valtiollisia tai valtion yhtiöiden kyydissä kasvaneita.

8 Tony Judt: Huonosti käy maan. Tutkielma nykyisestä surkeudestamme. Suom. Petri Stenman. Like, 2011 (Ill Fares the Land, 2010).

Huono omistaja? Ei, mutta rikkauksia himoaville sijoittajille tylsä.

Liiketoimintariskit eivät kuulu veronmaksajille. Siihen vastataan: valtion yhtiöiden toteutuneita riskejä ei ole juuri veronmaksajilla maksatettukaan, yksityisen liike­ elämän isoja harha­askelia valitettavasti sitäkin enemmän. Siispä liikepankit valtiolle?

Yhtiöitettyinä valtion firmat ovat hoitaneet rahoituksensa markkinoilta. Veronmaksajien ”periaatteessa rajaton takaus” on silti, myönnetään, tavallaan kilpailuetu – sama jonka valtio tarjoaa yksityispankeille.

Onko etu esimerkiksi elintärkeän energiahuollon kohdalla kohtuuttomampi kuin koko maailman kriiseihinsä sotkeneille pankeille, se on oma kysymyksensä. Ja missä on luvattu, että maailma ylipäätään on oikeudenmukainen. Toiset syntyvät lohduttoman sairaina, toiset kauniina ja rohkeina.

Toisaalta estääkö mikään yksityisyhtiötä pyrkimästä valtion leiriin, jos ”periaatteellinen rajaton takaus” kovasti kaihertaa kateutena. Menestyvä yritys saatettaisiin ottaa lahjoituksena tai sopuhintaan vastaan. Varma ei voi olla. Suomen valtion taloudellinen menestys rikkoo päivän pyhiä kirjoituksia siinä määrin vakavasti, että hallitus tuskin hyväksyisi lahjoitusta.

Kannattaisi kenties harkita uusia valtionyhtiöitä saman edun piiriin, vaikkapa Solidiumin omistettavaksi ja kehitettäväksi. Palomuurin takana politikoinnilta suojassa, mutta samalla vakaassa, perälautoja pahimmissa paikoissa tarjoavassa omistuksessa voisi olla yksi uuden yritteliäisyyden kasvualusta – ja vanhemman menestyvän  toiminnan  lypsypaikka?

Miksi muuten samat tahot, jotka sekakuorona kiljuvat veroista, kannattavat innokkaimmin valtion lypsävien lehmien lahtausta?

Luulisi, että taatusti aina politisoituva verotus olisi niin eilistä päivää valtion tulomuodostuksessa. Osingot ja joissakin tapauksissa arvonnoususta hyötyminen eivät kuitenkaan jostain syystä liberalisteille kelpaa verojen korvaajina. Asiat kuulemma on viisaampi hoitaa verotuksella – joka tosin pitää laihduttaa olemattomiin. Millainenhan valinnan yhteiskunta tämän tien päässä häämöttää.

Taustalla vaikuttaa sijoittajien luonnollinen kiinnostus päästä kiinni arvokkaaseen julkiseen omaisuuteen. Tässä kohdassa kannatta ottaa oppia Yhdyspankin pääjohtajan Rainer von Fieandtin päättelytavasta. Jos Ehrnrooth vastustaa, idean täytyy olla hyvä, johtava liikepankkimies perusteli myönteistä kantaansa Nesteen jalostamoprojektiin.9

Jos uusliberaalit kannattavat veroja osinkojen sijaan, on viisainta tehdä täsmälleen toisin – liberaali pankkiiri neuvoo esimerkillään.

Etenkin Carunan kaltaiset verkko­ ja energiamonopolit kannattaa pitää valtiolla, kunnilla tai aidosti kansankapitalistisilla yrityksillä. Perusinfrastruktuurin käyttömaksut ovat aina eräänlaista veronkantoa, jota ei koskaan kannata privatisoida.

9 Kuisma 1997, 160–161. Nesteen vastustaja Göran Ehrnrooth oli von Fieandtin lähin apulainen ja seuraaja Yhdyspankissa.

Kokemusta on. Meillä Ruotsissa tätä tehtiin 1600­luvulla yleisesti: valtio vuokrasi veronkannon yksityisille rahamiehille. Sijoittajat rikastuivat, valtio köyhtyi ja kauppiaat  kapinoivat.

Vuosisatoja sitten kelvottomiksi todettuja valtion perustoimintojen yksityistämisinnovaatioita ajetaan nyt meillä uudestaan rautateille, terveydenhuoltoon ja vaikka mihin. Suursijoittajat taputtavat taas. Tulokset on jo nähty, vain tietämättömät toistavat historiaa.

Mutta onhan pakko tehdä jotain, sillä valtio­omisteiset yhtiöt ovat jäykempiä.

Totta puhuaksemme kaikki suuryritykset ovat hierarkkisia byrokratioita ja toimivat sellaisilla lainalaisuuksillaan kaikissa omistuksellisissa olomuodoissa. Nokia havaittiin taannoin vikapääksi jähmeään hitauteen ja kai jäykkyyteenkin. Ja Nokia ei siis ole valtionyhtiö.

Valtionyhtiöillä on kuulemma myös taipumus pitää tarpeettoman suurta henkilöstöä, jolle se maksaa liian korkeita palkkoja. Aplodeja, jos näin todella olisi. Näitä yhtiöitä lisää ja paljon, jos uusiutumista ja innovaatioita toivotaan. Valitettavasti havaittavat erot taitavat olla pääosin toimialakohtaisia ja yrityskokoon liittyviä.

Ja siis totta kai valtio pääomistajana on omiaan pitämään pörssikurssia maltillisena, mutta mikä tässä oli ongelma? Yhtiöönsä uskovalle omistajalle oleellisia ovat tulovirta, tulevaisuus ja monet muut hyödyt.

Nopealiikkeiset sijoittajat kaipaavat rahastamisen paikkoja, se on selvä. Kaivatkoot. Sen takia ei kannata luopua tuloistaan ja omistuksistaan. Sijoittajien tehtävä ei ole maailman parantaminen tai Suomen kansantalouden edistäminen. Meidän on itse pidettävä huoli itsestämme.

Suomella ei ole muuta syytä uhrata tuottoisia kruununjalokiviään globaaleihin sijoituspeleihin kuin tukevasti maankamarasta irrottautuneet uskomukset ja väärin ymmärretty sijoittajamyönteisyys. Talonpojalle pitää olla ankara mutta reilu, herraluokan nyrkkisääntö muistutti ennen vanhaan. Viisas herra vaihtaa tänään talonpojan tilalle sijoittajan.

Asia on vakava. Sijoittajat rakentavat kaikkialla maailmassa poliittista painetta valtio­omistusta kohtaan omista intresseistään käsin. Teollisuuden, yritysten, yhteiskunnan ja kansantalouden parhaalla ei ole siinä muuta kuin välinearvoa. Poliitikoilla ja liike­elämällä olisi paljon vartijoina tässä kohdin syitä ryhdistäytyä.

Viides Hannu Leinosen EVAlle kirjaama syy valtion likvidoimiseksi on puhutteleva: Valtio­omistus alentaa koko talouden suorituskykyä, koska valtion yritykset ovat yksityisiä yrityksiä tehottomampia.

Halutaanko tällä sanoa, että Fortum on tehottomampi kuin jokin yksityinen verrokki? Mikä se mahtaisi olla? Kelpaako naapurimaan saman toimialan yritys Vattenfall? Se saattaa olla Fortumia kaikin puolin parempi ja tuottoisampi – ja Ruotsin valtion sataprosenttisesti omistama. Mainio malli meille siitä, miten olisi ollut viisasta toimia. Nyt se on tässäkin asiassa myöhäistä.

 Kenties lähinurkista löytyy Nestettä tehokkaampi ja innovatiivisempi öljynjalostaja? Outokumpu, Valmet, Metso, Stora Enso ja Sampo nyt kumminkin toimivat surkeasti valtio­omistajataakkansa takia. Valtion synnyttämä Kemira on kai kerrassaan kelvoton, saman lajityypin Outotec onneton ja Okmetic kelpaa vain kiinalaisille.

Väitteestä on hankala havaita sijoittajalähtöistä populismia syvempää realismia edes tarkemmilla mittareilla. Tehokkuuseroja ei ole, jos ottaa toimiala­ ja yrityskokokohtaiset tekijät asianmukaisesti huomioon.

Missään tapauksessa olemattomista eroista ei ole perusteluiksi valtio­omistuksen alasajolle. Maailman ja Suomen taloushistoria ja tulevaisuuden skenaariot puhuvat sen sijaan epäortodoksisten lähestymistapojen siunauksellisuudesta.

Kokemuksistakin on sitä paitsi lupa oppia, vaikkapa niin kuin brittihistorioitsija Tony Judt osuvasti toteaa:

”Olemme vapautuneet 1900­luvun puolivälin oletuksesta – joka ei ollut koskaan universaali – että valtio on todennäköisesti paras ratkaisu mihin tahansa määrättyyn ongelmaan. Nyt meidän on vapauduttava vastakkaisesta käsityksestä, siitä, että valtio on määritelmällisesti ja aina huonoin mahdollinen vaihtoehto.”10

Kirjoittaja

Markku Kuisma on Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut muun muassa Outokummun (1985), Nesteen (1997) ja Kansallis­Osake­Pankin (2004) yrityshistoriat sekä Suomea maailmantalouden osana tarkastelevan pitkän aikavälin synteesin Metsäteollisuuden maa. Suomi, metsät ja kansainvälinen järjestelmä (1993, 2006). Syksyllä 2016 ilmestyy Kuisman kirja Valtion yhtiöt. Nousu ja tuho Siltalan kustantamana.

10 Judt 2011 (2010).