Markku Kuisma I Mikä on totuus valtion yhtiöistä?

Markku Kuisman (professori, HY) kirjoitus joka ilmestyi juuri Kalevi Sorsa säätiön julkaisussa, luultavasti pienemmälle lukijakunnalle kuin tässä. Loppuosa huomenna. Olemme työskennelleet näiden kysymysten kimpussa nyt yhdessäkin. Kuisman ja julkaisijan lupa on.

Valtionyhtiöitä ja valtion yhtiöitä

Keskustelu valtion yritysomistuksen tulevaisuudesta käy kierroksilla. Siihen on päteviä syitä. Valtiolla on ratkaiseva rooli yhteiskuntien ja kansantalouksien menestykselle. Niin on ollut ja on aina oleva.

Väittely valtion omistamien yhtiöiden tehtävistä ja tulevaisuudesta politisoituu aina. Niin pitääkin. Se voi olla yhtiöille kiusallista ja jopa hetkellisesti haitallista. Se mikä ei tapa, vahvistaa. Avoimessa yhteiskunnassa väittely kuuluu asiaan, ainakin yhtä lailla kuin vilkas käytäväpolitikointi ja valtataistelut kuuluvat isojen amerikkalaisten  pörssifirmojen  arkeen.

Perussyy on ilmeinen. Valtio ei ole yksi ihminen, ei edes kunnolla pieni sisäpiiri. Valtio ei ylipäätään ole yksilinjainen tai ­tuumainen monoliitti, vaan vaihtelevien tahtojen, etujen, instituutioiden ja riippuvuuksien ristiriitainen sulautuma. Kenelle yhtiö kuuluu, kun se kuuluu valtiolle, on aina tarpeellinen kysymys.

Tästä syystä valtionyhtiöt ovat keskenään hyvin erilaisia, aivan niin kuin perhe­ ja pörssiyhtiötkin. Omistus on tavattoman keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, mutta sen muodosta on harvoin vedettävissä yleispätevää syy­yhteyttä liikeyrityksen luovuuteen, tehokkuuteen, hyödyllisyyteen ynnä muuhun sellaiseen. Toimiala ja koko yhdistävät enemmän kuin omistustausta.

Siksi puhuisin mieluummin valtion yhtiöistä: karaktääriltään yksilöllisistä yrityksistä, joilla eri syistä sattuu olemaan sama pääomistaja. Tutumpi käsite valtionyhtiöt kantaa vahvoja mielikuvia, jotka ovat käyttökelpoisia agitaatiossa ja propagandassa, mutta harvemmin hyödyksi käytännöllisessä ongelmanratkaisussa. Sidoksista vapaassa tarkastelussa käsite saattaa olla suorastaan harhaanjohtava.

Kuka tahansa liike-­elämän ja valtion suhteisiin kvartaalivuosituhannen perspektiivillä paneutunut havaitsee tämän nykykeskustelua seuratessaan. Julkisen vallan korkeista asemista ja elinkeinoelämän norsunluutorneista lausutaan valtion, markkinoiden ja luovan uudistumisen suhteista sen kaliiberin kummallisuuksia, että Axel Oxenstierna tulee vähemmästäkin mieleen.1

Arvon ja innovaatioiden luojat

On kiinnostavaa huomata, että enimmät valtion ja yhtiömaailman suhteiden asiantuntijat ovat päätyneet samoihin päätelmiin. Uskoakseni valtaosa jakaa myös kummastuksen populismilta tuoksahtavaan valtion parjaukseen. Harjoitettu politiikka ansaitsee arvostelua, mutta se on toinen asia.

Tutkijoista esimerkiksi Mariana Mazzucaton teesit yrittäjähenkisestä valtiosta – tai valtiosta entreprenöörinä – on vaivaton allekirjoittaa Suomea koskevien havaintojen perusteella. Valtiolliset yhtiöt ovat olleet kasvun ja uudenaikaistumisen

1 “Poikani, kunpa tietäisit, miten vähällä järjellä tätä maailmaa hallitaan”, Ruotsin valtakunnankansleri

Axel Oxenstierna (1583–1654) rohkaisi kykyjään epäillyttä poikaansa.

keskeisiä lähteitä: dynaamisia uusien toimialojen ja tärkeimpien teollisten innovaatioidemme  luojia.2

Viimeiset vuosikymmenet globaalia agendaa määritellyt uusvanha markkinaliberalismi sen sijaan luokittelee vain yksityiset yritykset innovatiivisiksi arvonluojiksi ja valtiot veroriistolla lihoviksi parasiiteiksi.

Julkisesta sektorista on sen vuoksi tehtävä mahdollisimman ”pieni”, kuuluu ideologinen uskontunnustus – uskontunnustus siksi, että se ei perustu realiteetteihin, vaan sosialismin tavoin kauniiseen fantasiaan.

Kumpikaan ideologia ei ole kyennyt toteuttamaan ihannemalliaan missään eikä koskaan. Keinot puutteiden poistamiseksikin ovat samaa lajia: enemmän sosialismia, vaativat yhdet, enemmän valtiota kutistavaa markkinaehtoisuutta, edellyttävät toiset.

Yksinvaltiaina molemmat laidat ovat saaneet aikaan enimmäkseen onnettomuutta. Reaalisosialismi ja reaalikapitalismi ovat jotakin aivan muuta kuin niiden innostuneet asianajajat kuvittelevat.

Vahva valtio, vahva talouselämä

Tuhansien vuosien sivilisaatiohistoria ei tunne ainuttakaan menestynyttä yhteiskuntaa, jossa valtio olisi pieni, heikko ja talouselämään puuttumaton.

Heikolla valtiolla synnytetään sortuvia talouksia ja romahtavia valtioita. Sellaisista on iloa vain Isisin tapaisille asemieslaumoille ja kaikenlaisille klaaneille, mafioille ja rosvoparoneille.

Yhdysvallat on suuren vaikutuksensa vuoksi erityisen kiinnostava tapaus sinänsä inhimillisestä identiteettivinoutumasta. Amerikkalaisilla on väkevä kollektiivinen usko menestyksensä yksilökeskeisistä syistä. Julkisella sektorilla on siinä paikkansa lähinnä taakkana: dynaamisen kasvun esteenä.

Uskon tällä puolen, oikeassa elämässä, kehitys kulkee päinvastaisessa järjestyksessä.

Tavallaan on rohkaisevaa, että näinkin väärässä voi olla, kun ei erehdy toimimaan uskonsa mukaisesti. Yhdysvaltain nousu maailmantalouden ja teknologian kärkimaaksi on tulosta ennen muuta valtion vahvasta roolista huippuinnovaatioiden synnyssä. Mukana mausteena on tuhti annos protektionismia – sitä muulta maailmalta kiellettyä kehitysapua.

2 Mariana Mazzucato: The Entrepreneurial State. Debunking Public vs. Private Sector Myths. Anthem Press, 2013.

Eurooppa harhapoluilla

Euroopan kannalta surullista on, että iso osa poliittisesta ja taloudellisesta eliitistä uskoo, mitä amerikkalaiset sanovat, eivätkä katso, mitä nämä tekevät.

Yksi näkyvä seuraus on Euroopan taloushistorian pisin taantuma, toinen viimeisten aikojen privatisointiaalto, joka hukkaa entisestään uuden nousun instrumentteja. Harhainen politiikka uhkaa yhteiskunnallisen koheesion ohella rapauttaa dynaamisen  talouskehityksen.

Ideologioissa rajana on vain mielikuvitus. Ihmisillä ja kokonaisilla kansakunnilla on sitä paitsi uskomaton kyky huijata itseään. Sen vuoksi kannattaisi ajatuskokeena kääntää päälaelleen myös suositut markkinaliberaalit väitteet valtiosta.

Entä jos onkin niin, että nimenomaan valtiot ovat innovaatioiden, markkinoiden ja talouskasvun ratkaisevia luojia? Käsitykselle on enemmän asiaperusteita kuin itsestäänselvyydeksi  vakiintuneella  liberaalikapitalismin  liturgialla.

Vasta kun on tajunnut asian tämän puolen, kannattaa peruuttaa tasapainoiseen kokonaiskuvaan, jossa korostuu vahvan julkisen sektorin ja terveen yksityisen yritteliäisyyden dynaaminen vuorovaikutus kansantalouksien menestyksen salaisuutena.

Ylivahva, kahlitseva ja tyrannisoiva valtio on kaikenlaisen surkeuden varmin tae, mutta niin on myös finanssimarkkinoiden ja plutokraattien ylivalta.

Totuus valtionyhtiöistä

Miten tarina muutamasta suomalaisesta valtionyhtiöstä liittyy mitenkään maailmanlaajuisiin  näkymiin?

Ensinnäkin siten, että tuntemani valtion suurteollisuusyhtiöt eivät ole näyttäneet lainkaan laiskoilta jättiläisiltä, vaan dynaamisilta uusien alojen ja tärkeimpien teollisten innovaatioidemme synnyttäjiltä. Virkavaltaisten laitosten sijaan niistä on hehkunut luova yritteliäisyys, rohkea riskinotto ja vahva liikkeenjohto.

Minkä tieltä tämmöiset pitää likvidoida? Jonkin heikomman, joka ei rehellisessä kilpailussa pärjää? Vai ovatko yhteiset omistukset niin houkutteleva saalis sijoittajille, että rahaa kannattaa käyttää poliittisen maaperän muokkaukseen?

Mikä ylipäätään on totuus valtion yhtiöistä?

Jotkut väittävät, että 1970­luvun kuvaputkiyhtiö Valco kertoo asiasta kaiken oleellisen. Siinä tapauksessa Kreikka on totuus eurosta, Donald Trump totuus Yhdysvalloista ja Olkiluodon voimalarakennusskandaali yhdessä Talvivaaran kanssa totuus yksityisten yritysten parhaista saavutuksista.

Mazzucaton hengessä on viisasta kysyä, olisiko totuus valtionyhtiöstä sittenkin esimerkiksi Valcon aikalaisessa Televassa.

Televa oli posti- ja lennätinhallituksen alainen valtionyhtiö, joka ”kokosi nuoret, ennakkoluulottomat puhelinmiehet yhteen ja josta tuli digitaaliajan puhelinkeskuksen tuotekehityksen kehto”. Valtionyhtiö valmisti jalokiven, jonka Nokia poliittisilla suhteillaan kaappasi Suomen kautta aikain kansainvälisesti merkittävimmäksi  teknologiaprojektiksi.3

Vai olisiko totuus valtionyhtiöistä 1900­luvun Outokumpu: maailmanlaajuisesti mullistavan liekkisulatusteknologian kehittäjä ja Suomi­nimisen pienen kansakunnan hengenpelastaja toisen maailmansodan myrskyissä?

Outokumpu oli aikanaan maan kannattavimpia ja innovatiivisimpia yrityksiä – juuri niinä vuosikymmeninä, kun sen piti nykyliturgian mukaan olla tylsä, tehoton ja laiska.4

En väitä, että valtion yhtiöt ovat aina parhaita.

Enkä varsinkaan väitä valtiota parhaaksi omistajaksi. Se saattaa silti huonona omistajanakin olla elintärkeä ja tuloksekas. Valtion yhtiöitäkin on moneen lähtöön, eikä valtio todellakaan ole yleensä erityisen viisas tai edes luonteva yhtiöomistaja.

Olemme oppineet ymmärtämään ja arvostamaan yksityisen yritteliäisyyden luovuutta ja markkinatalouden elinvoimaa. Nyt meidän olisi hyödyllistä opetella ajattelemaan valtiosta aivan uudella, vanhat rajat ja ennakkoluulot ylittävällä tavalla.

Poikkeuksista sääntöjä

”Poliitikkojen valitsemat painopistealueet eivät aina ole elinkelpoisia, mistä oma taloushistoriamme esimerkiksi kuvaputkiyhtiö Valcoineen tarjoaa vahvat todisteet”, Hannu Leinosen Elinkeinoelämän Valtuuskunnalle EVAlle kirjoittama raportti Laiska jättiläinen perustelee privatisointilinjaansa.5

Linja voi olla hyvä, ainakin se on vanha. Menneen maailman liberaali Axel Solitander puhui samoin sävyin, hyvässä 1800­luvun hengessä, valtiollisen teollisuuden ”demobilisaatiota” 1930­luvulla ajaessaan. Perustelut vain eivät vakuuta.

Valco ilmentää esimerkkinä valtionyhtiöitä yhtä osuvasti kuin Nokian ja liikepankkien kalliit harharetket maailmalla todistavat yksityisyritysten kykyjä. Muutenkin ”oman taloushistoriamme” todistukset viittoilevat kovin toisennäköiseen kehityskuvaan kuin Leinosen raportti.

Raportin keskeinen väite on tärkeä ja ongelma todellinen: poliitikot ovat ilman muuta yhtä erehtyväisiä kuin liikkeenjohtajat ja kapitalistit, toisinaan erehtyväisempiäkin. Vastuu yhteisestä rahasta on vakava asia, mutta rajat häilyvät ja velvollisuudentunnon määrät ja kohteet vaihtelevat.

3 Martin Sandelin & Juha Partanen: Tarina suomalaisesta DC­200 puhelinkeskuksesta. Mediakasvo, 2015.

4 Ks. Markku Kuisma: Kuparikaivoksesta suuryhtiöksi. Outokumpu 1910–1985. Outokumpu Oy, 1985. 5 Hannu Leinonen: Laiska jättiläinen – viisi syytä, miksi valtion omistusten keventäminen hyödyttäisi Suomea. EVA Analyysi, 2016.

Kuka edes on valtio ja kuka yhteisen ja yleisen edun määrittelee? Toisaalta ei tätäkään ikuisuusongelmaa kannata liioitella. Sallimme poliitikkojen johtaa valtioitakin.

Sitä paitsi pitkän yrityshistoriamme esimerkit varta vasten todistavat, etteivät poliitikot ole juuri koskaan valinneet valtion yhtiöiden painopistealueita tai edes valtion yhtiöitä. Valitsijat ja perustajat ovat olleet asialleen omistautuneita yrittäjätyyppejä, jotka ovat puskeneet tai taiteilleet ison ideansa läpi ainoalla tavalla, jolla se on ollut mahdollista toteuttaa.

Outokummun perustaja Eero Mäkinen on tästä paras esimerkki, Nesteen perustajakolmikko Väinö Vartiainen, Albert Sundgren ja Uolevi Raade oikeastaan yhtä hyvä.6

Valco on siis se ainut poikkeus, jossa sinänsä hyvästä asiasta innostuneet poliitikot olivat aktiivisia valitsijoita. Olivatko he silti sen syyllisempiä kuin Talvivaaran uudesta jalostusteknologiasta innostunut yksityinen kaivosyrittäjä? Maailman terävimmät finanssiaivot Lontoon Cityssä järjestivät joka tapauksessa miljardirahoituksen yksityiselle Talvivaaralle. Suljetaanko City?

Tässä yhteydessä kuuluu heiluttaa veronmaksajat­korttia: valtion yhtiön toteutuneet riskit maksaa veronmaksaja, yksityiset kantavat itse tappionsa!

Näinhän ei ole. Viimeisen vastuun yrityskatastrofeista, yksityispankkikriiseistä ynnä muista kantavat aina valtiot ja kansantaloudet. Katsokaa mitä tapahtuu Talvivaarassa nyt. Kansa maksaa aina, vain muodot vaihtelevat. Toteamus ei ole populismia, vaan realiteetti. Toisin ei voi olla, vaikka miten haluaisimme.

Hädän hetkellä muita kuin valtio ei ole. Ylpeimmät markkinaliberalistitkin hakeutuvat silloin anomaan valtiolta perälautaa tai muita turvakeinoja. Niin teki muiden mukana myös Sampo 2008 alkaneen finanssikriisin pahimmassa turbulenssissa. Häpeily valtio­omistuksesta unohdettiin hetkeksi.

Ajanhenki tuntuu joka tapauksessa huutavan varsinkin valtionyhtiöiden ja osuuskuntien avaamista, sillä niin sijoittajat haluavat. Kaiken yhdenmukaistaminen on tätä päivää.7

Asian hiertävä ydin osuuskunnissa ja valtion yhtiöissä on sama: kumpiakaan ei voi vaivatta vallata suursijoittajien pelimerkeiksi. Taitavien ja reipasotteisten sijoittajien käsissä osuuskunnista ja valtion yhtiöistä olisi jalostettavissa uusien oligarkkien ruhtinaskuntia – kansalta aidattuja, luonnollisesti, mutta siksipä juuri hienoja.

Puheet kansantaloudellisista tehokkuuseduista ovat näissä yhteyksissä enimmäkseen kallista konsulttihumpuukia. Minkä osaoptimoinneilla voittaa, sen kokonaistaloudessa ja yhteiskunnan toimivuudessa monin kerroin häviää. Juuri siksi hallituksessa tarvittaisiin markkinalogiikan, maailmantalouden dynamiikan, kansantalouden ja yhteiskunnallisen koheesion tajua.

6 Markku Kuisma: Kylmä sota, kuuma öljy. Neste, Suomi ja kaksi Eurooppaa 1948–1979. WSOY, 1997. 7 Markku Kuisma: ’Vaihtoehto oligarkkitaloudelle’. Teoksessa Kapinallinen kauppa. Helsingin Osuuskauppa Elanto 1905–2015. Siltala, 2015.

Laiska jättiläinen – viisi syytä miksi valtion omistuksen keventäminen hyödyttäisi Suomea ei näissä suhteissa ole täydellinen opas. Jos se heijastelee elinkeinoelämän huipun yleistä ymmärrystä kohtuullisen isoista kysymyksistä, taidamme olla hukassa. Huonosti käy maan, Tony Judt varoitteli vastaava näkymä edessään.8

Raportin tavoite voi olla hyvä, ja monet sen havainnot osoittavat oikeita ongelmakohtia. Silti ainoakaan annetuista viidestä syystä ei pidä edes kärjistyksenä paikkaansa.

Taloushistorian knoppologia sikseen, mutta jos maailmaa ja talouden dynamiikkaa hahmottaa perustavanlaatuisesti harhakuvina, kuinka uskottavina rohkenee pitää niin hataralta pohjalta laadittua tiekarttaa tulevaisuuteen.