Lehdistön puolesta

Aamu-television toimittaja ei tunne suomen kielen sanaa ”silmu”. Eräänä aamuna kerrottiin uutisena että urvut ovat puhkeamassa puihin. Urpu on eräiden lehtipuiden kukinto. Lehdet taas tulevat näkyviin silmuina.

Nyt on silmujen aika. Hiirenkorvistakin on tapana puhua.

Pitäisi oikeastaan pysytellä televisiossa haastateltujen linjalla. Siten tuohon ensimmäiseen lauseeseen olisi pitänyt liittää luisia ”niin ku’”, ”tavallaan”, ”sis” ja ”ikän ku’” sanoja ja sanayhtymiä.

Ennätyksen teki joku kirjailija kulttuuriohjelmassa viime viikolla. Lopulta laskin. ”Tavallaan” 17 kertaa minuutissa on ehkä ennätys.

Sanomalehdillä on muitakin piirteitä, jotka puuttuvat televisiolta. Sanomalehdissä esiintyy ajoittain virheetöntä kieltä, jossa koetetaan keskittyä olennaiseen. Sanomalehdissä ei ole tavallista, että asiaan päästyä sanotaan: ”Aikamme loppuukin nyt.”

Sanomalehdissä tapaa harvoin mielenkiinnottomassa pätkässä hokemaa ”tuolla lämpiön puolella niinku jo puhuttiin siis että sinulla on tavallaan mielenkiintoista kerrottavaa niinku”. Sellaista mielenkiintoista kerrottavaa ei sitten tule. Pitäisikö kamerat siirtää pysyvästi lämpiön puolelle?

Ne jotka arvelivat kolumnien katoavan lehdistä ja viittasivat verkkoblogeihin, olivat väärässä. Olin yksi heistä.

Kolumnit ovat tätä nykyä aika hyviä. Blogeista ei voi oikein sanoa samaa. Teho riippuu kommenteista, ja hyvin kirjoitetut blogit ovat menettäneet melkein kaiken jouduttuaan määräämään kommentoijat omalla oikealla nimellään esiin.

Se on yksi mahdollisuus, että hankkisi jostain rahaa ja rupeaisi käyttämään muutaman tunnin päivässä merkittävien sanomalehtien lueskelemiseen.

Tänään katselin hiukan pidempään Die Zeitin verkkosivuja. En ymmärrä, miten sellaisia kannattaa tehdä, koska ne olivat minusta järkyttävän hyviä. Luin pari juttua vuodoista ja aika paljo otsikon ”kulttuuri” alta.

Vanhan säännön mukaan jos jokin tuollainen asia kiinnostaa minua, se on kaupallisesti todistetusti toivoton.

Esimerkiksi ”Miksi Ranskan intellektuellit vaikenevat” oli niin kiinnostava, että jätin sen varmuuden vuoksi tässä vaiheessa lukematta. Olisiko aavistukseni oikean suuntainen. Sellaiset asiat kuin vyöryvä maahanmuutto Eurooppaan, EU:n ja USA:n kaavailtu kauppasopimus ja Venäjän uuden sotilaallisen asenteen ja Venäjän talouden suhde todella näyttävät olevan Saksassa esillä painokkaasti ja ponnekkaasti. Ranskasta kieltämättä en ole kuullut muuta kuin että siellä otetaan uusia painoksia 30 vuoden takaisista kirjoista.

Huvituin myös artikkelista fantasiasarjasta Game of Thrones. Ehkä se oli vitsi, ehkä ei. Kuvasta saa sen käsityksen, että Max von Sydow esiintyisi uusimmissa jaksoissa.

Jumputtavan historiantutkimuksen korvaaminen aikamatkailulla on trendi. Siitä ei ole muuta kuin hyvää sanottavana.

Lehdistön hiirenkorvalle nousua ajatellen – minulle näytettiin vappuna samaisen Die Zeitin koko sivun juttu, johon oli koottu ja käännetty turkkilaisia pilapiirroksia Erdöganista. Siellä näyttää olevan piirtäjillä kansaliike: kuka hankkii nopeimmin itsensä vankilaan. Jokseenkin rajun oloista tavaraa.

Tämä on kysymys niille jotka ehkä tietävät, kysymys lehdistön vapauden päivänä. Olisiko verkkomedian rynnistys todellakin aiheuttanut myös sellaisen vastavedon, että lehdistö olisi kohottamassa älyllistä tasoaan?

Olen näkevinäni sellaisia oireita, että sanomalehdet imevät itseensä perinteisen levikiltään hyvin pienen älyllisen aikakauslehdistön aineiston.

Eikö se olisi hyvä ajatus?

Katsoin neuvoa George Orwellin esseistä. Siellä esiintyy mieltä kuohuttava vaatimus. On kirjoitettava rehellisesti. Katsoin tämän blogin hakuruudusta. Useita kertoja olen palannut siihen, että ”1984” ja ”Eläinten vallankumous” eivät ole oikein edustavia kirjoja Orwellin tuotannossa. Ensin mainittu tuli tavaksi esitellä vain dystopiana. Tarkoitus oli tietysti toinen, vetää esiin Stalinin järjestelmä.

Orwell kirjoitti suunnilleen näin: lehdistön mahdollisuus ja tehtävä on vetää esiin tosiasioita.

Tätä hän teki esseissään, joissa hän muun muassa luonnosteli Tylypahkan sisäoppilaitoksen kuvaillessaan omia tylyjä koulumuistojaan.

Siirtomaavallan kauhuista hän kirjoitti 1920- ja 1930-luvulla, jälleen omista kokemuksistaan lähtien.

Minun on tarkistettava omia käsityksiäni. Orwell oli (Chestertonin rinnalla) aikansa ja kielialueensa paras esseisti, mutta hänet pitäisi mainita journalistina ja lehdistön vapauden rakentajana vieläkin ponnekkaammin kuin kirjailija.

Tämä on nolo tunnustus. Olen perehtynyt Orwelliin hyvin ja käsitykseni hänen tekstinsä korkeasta laadusta perustuu kokemukseen suomentamisen vaikeudesta. Orwellin kieli on kuin lasiovi. Lukiessa ei huomaakaan ennen kuin on selällään tantereessa, nokka veressä.

Kyllä se on edelleen suunnilleen noin. Mistä vaietaan, siitä päättää lehdistö. Tosiasioiden valikointi tarkoittaa erinäisten tosiasioiden jättämistä valitsematta.

Kirjallisuuteen verrattuna lehdistön toimintaa rajoittaa hiukan usein esiintyvä pyrkimys pysyä uskottavuuden rajoissa. Sanomalehti ei ehkä voisi painaa etusivulleen ”Game of Thronesia” päivän uutisina.