Kuulumaton

Koska pimeässä lähtiessä ensin satakieli remusi ja rastas vastasi heti, jäin kotipihaan palattuani kuuntelemaan. En kuullut mitään.

Ääni on kuin särky. Kun se on ohi, se katoaa heti mielestä.

Vesipumppu ja kaivonpumppu ovat vaienneet, iäksi. Pian ruoste syö ne. Niinpä, kun on hiljaista, ei kuulu mitään.

Olen ottanut esiin pienen valikoiman puukkoja, mutta ensimmäisen, viikkoja kuuluneen sirinän poistin käytöstä hylätyn kuulakärkikynän (Bic) hatulla.

Vain syvällisellä ajatuksella päättelin, että se on tuo mainio lämpöpumppu, joka itse kuulumattomana silti värisee. Rappeutunut vaatekaappi, uljainta seitsemänkymmentäluvun lastulevyä, seisoo vapaasti. Sormia sen ja seinän väliin kiilaamalla tulin todistaneeksi, että kaapin ja seinän käsitys pystysuorasta eroaa hiukan. Pyöreä, suippo muoviesine sekä painui näkymättömiin että poisti resonanssin äänen.

Ja sylkähtelen äänettömyyden sylissä öisin vuoteella.

Putkistojen karkeatekoisessa maailmassa olin pitänyt erästä tinnittävää ääntä elämän tosiasiana, mutta menestys johti toiseen menestykseen. Tunnustelemalla ja nytkyttelemällä sain nopeasti selvän, että kylpyhuoneen radiaattori eli vesipatterin lämpöelementti oli hitusen irti konsoleistaan. Tällä kertaa ratkaisuksi osoittautui ruuvimeisseli, joka sekin toimi kiilana.

Vakituisempi apu aikoo tulla puukolla puusta veistetyistä kiiloista. Ja ne ovat nyt valmisteilla.

Menetelmä on sama kuin erään koulutoverini polkupyörän huolto, jollaisen suorittaminen ajoittain on hyvä ajatus. Hän nosti Hopeasauma-pyöränsä suorille käsivarsille, pudotti ja kuunteli. Rämähtäviin paikkoihin, kuten haarukan ja lokasuojan väliin hän tunki katkomiaan tulitikkuja. Ja Presto! Ennen pitkää polkupyörä kulki koulutietä, sitä kuoppaista kylän raittia kuin uni ja varjo. Sampo-tulitikkuja ei kulunut tuohon toimeen puolta rasiaa.

Nämä muutamat päivät metsä on kolmiulotteisimmillaan. Voi olla, että vaikutelmaa rakentavat lintujen äänet, mutta kun metsän pohjakin on kuin siivottu. Tosin valkovuokkoja on jo paljon ja kultatukkainen ranunculus tekee tuloaan.

Se lienee ollut Topelius, joka runossaan väitti, että ajoista ihastuttavin on se tuokio, joka on tuomen ja syreenin kukkaloiston välillä.

Eilen kuulin jonkun sanovan, ettei ilmastonmuutos ole ihmisen aiheuttama. Koska olimme kylässä ja antimet olivat hyviä ja suu täynnä, en sanonut, etteivät tuomi ja syreeni ole liioin ihmisen aiheuttamia, paitsi syreeni. Tarinan mukaan se levisi suomeen karkulaisena Ranskasta tuoduissa kultatynnyreissä Viaporia rakennettaessa. Uusin tutkimus kuitenkin toteaa masentavasti, ettei myöskään 1700-luvulla kultaa kuljeteltu tynnyreissä ja mitä sillä olisi Helsingin kolkon kallioisella mielellä tehtykää. Ei täällä ollut rahapajaa eikä palkkoja maksettu kultarahoina.

Mutta tarina on kaunis. Rangaistusvankien ja muiden sotamiesten rensseleissä syreenin pistokkaat olisivat kulkeutuneet puoleen Suomeen.

Niin ei siis ehkä tapahtunut. Kysymyksessä on uskon asia.

Ystäväni lähetti minulle maininnan Lorcan runosta. Se kuului niihin ensimmäisiin kymmeneen, jotka opettelin sanakirjan ja kieliopin kanssa melkein 60 vuotta sitten.

Lorcasta on suuri määrä suomennoksia, yleensä toinen toistaan parempia, paitsi Tynnin. Minulle on suomennos siitä romanssista, jossa halutaan vihreää. Ehkä olen julkaissut sen tässä blogissa. Voi olla. Nyt ajattelin tuon kuu-jutun taas eri tavalla.

Valokuvassa ei ole mitään kuihin liittyvää mutta olen jotenkin iloinen siitä. Vapunpäivän poikkeuksellinen valo teki mahdolliseksi tuollaisen ekspressionismin.

”Kun tulee kuu

vainiot katoavat.

Näkyviin nousevat

käymättömät tiet.

Kun tulee kuu

meri peittää maan.

Sydän on ääretön saari

tosi yksin.

Kielletty appelsiini

on täysi kuu.

Nyt saa syödä vain

jotain vihreän jäätävää.

Kun tulee kuu

sadoin samanlaisin kasvoin

yhtä pyöreä hopearaha

taskussa nyyhkyttää.”

(Lorca, suom. JK)