Pähkylä

Kaiketi nyt, näihin aikoihin, useimmat ovat kantaneet nurkan taa tyhjät kiljukanisterinsa, sahtikannunsa ja oluthaarukkansa. Se on miellyttävää, ettei pullojen lyöminen rikki ole enää muotia.

Upseereilla oli sellainenkin tapa, että hallitsijan maljan jälkeen lasit murskattiin, jottei niistä koskaan juotaisi alempiarvoisille. Ei-upseereilla oli laulu, jonka mukaan rannalla rommia ryypättiin ja pullot ne lyötiin rikki.

Liekö tässäkin pula-ajan kaukovaikutuksia? Päätalon kirjoissa juopottelu aloitetaan joskus kehotuksella, että nyt on hankittava naisille hyviä mehupulloja eli siis tyhjennettävä tarjolla olevat.

Pienhistoriaa voisi kirjoittaa ruokalajien lisäksi suosikkijuomia seuraten. Minua nuorempi ikäluokka himoitsi hölmöilevää omenaviiniä. Oma ikäluokkani läikytti algerialaista puanviinia Marimekko-paidan rintamuksille. Se maksoi 2 markkaa 80 penniä pullo.

Oli tarkistettava. ”Lautanen Guatemalan verta” on niin hiton hyvä laulun ja levyn nimi, että sen on oltava Nerudan. Se näyttää olevan Nerudan.

Tulkintani mukaan 60-luvun ja 70-luvun taitteen opiskeleva nuoriso ei ollut juurikaan jyvällä marxismi-leninismistä ja Väli-Amerikan oloista ja Etelä-Amerikan sorrosta ei tiedetty käytännössä mitään, mutta silloin oltiin kovia laulamaan.

Sain ”Guantanameran” Chilessä asuneelta tutulta EP-levynä. Oli se hieno ja sytyttävä. Aika pian kävi ihmi, ettei laulu sanoineen sinänsä liittynyt Che Guevaraan. Kuubaan se liittyi sitäkin enemmän. Mutta se tuli osaksi toista perinnettä, joka ei ole sukua työväenlauluille. Pete Seeger levytti san samalle kiekolle kuin laulun ”We shall overcome”.

Suomen työväenlauluperinnettä on selvitetty. Itse olin mukana kuulemassa, että 60-luvun puolivälissä räjähtämällä suosioon nousseista työväenlauluista suuri osa oli ennen sotia ja jo punakaartissa mukana olleille kommunisteilla ja sosialisteille tuntemattomia.

Wikipedian mukaan työväenlaulujen tutkija Pekka Gronow ei vuonna 1968 tuntenut Warschawjankaa, jolla oli eri puolilla Eurooppaa oma pitkä historiansa. Se näyttää alkujaan liittyneen Puolan 1800-luvun kapinoihin.

Vappu-muistoni liittyvät tietenkin opiskeluaikaani, jolloin keskiolutta ei ollut vielä keksitty. Opiskelevan nuorison suosikki oli siis punaviini olosuhteiden pakosta. Työläiset olivat ainakin vappumarssilla selvin päin. Heidän perinnejuomiaan olivat tiukat viinat, halvimmasta päästä Vaakuna ja Pöytäviina. Selluloosan asemesta perunasta tai viljasta valistetussa Koskenkorvassa oli jo hiukan hienostelun makua.

Koskenkorva-pullo on Suomen taiteen suuria monumentteja. Toivottavasti se nostetaan jalustalle tasavallan satavuotispäivänä. Etiketti on Tapio Wirkkalan suunnittelema – kuten puheena olevan ajan setelitkin – ja se etiketti oli erinomainen. Keskiolutpullosta en ole varma. Muotoilussa tavoiteltiin joka tapauksessa lyhyttä pullon kaulaa samasta syystä kuin vanhoissa pilsneripulloissa, nimittäin että sillä olisi vaikea lyödä. Viinapullohan oli aikakauden suosittu lyömäase ja voi vain kuvitella, millaista jälkeä olisi tullut, jos olutpulloina olisi käytetty sitä Sisä-Euroopassa suosittua keilamallia.

Vapun merkeissä huomauttaisin, etten edelleenkään ole nähnyt kirjallisuuden tutkimusta enkä historiaa, jossa runouden modernismi rinnastettaisiin asiallisesti vuosisadan vaikuttaneimpiin kuuluneisiin Matti Rossin ja Pentti Saaritsan teksteihin ja suomennoksiin. Petri Revon tekstit eivät ole samaa korkeaa luokkaa, eivätkä Aulikki Oksanen ja Marja-Leena Mikkola yleensä tavoittaneet samaa sytyttävyyttä.

Jos runous on jotain, kai se on tiivistä tekstiä ihmisille, näkymiä avaavaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä kaihtamatonta. Eli työväenhenkisen laululiikkeen aika oli runouden suurta aikaa, joka muuten vei mennessään runouden modernismin.

Se saattoi olla myös silta takaisin mitallisuuteen ja loppusointuihin ja siis suurmestareihin, joita olivat Helismaa, Puhtila, Vainio, Salmi ja useat muut, kuten Hector.

Saammeko nähdä joskus ymmärtäväistä tekstiä, joissa laulun sanat ymmärrettäisiin runoudeksi?

Kun en itse ole työväenaatteen kannatta, minulla on tietenkin oma kanan kynimättä. Suomalaiset runoantologiat ovat vajaita laulun sanojen puuttumisen vuoksi ja minusta ehkä kaikkein suurin puute on virret.

Kahden puolen vuotta 1900 joukko parhaita suomenkielisiä tekstejä löi itsensä läpi virsinä. Sitä ei ole tapana edes huomata. Syy voi olla se, että osa noita teksteistä on niin epätavallisen huonoja.

Näin päädymme jälleen kerran ajatukseen, että vuosisadan merkittävimpiä runoilijoita olivat Bob Dylan (josta en itse juuri välitä), ja Biitlesit.

Tällainen kirjoitelma suorastaan kutsuu kommentteja. Yhden kommentoijan kanssa olen pitkissä mietteissä.

Onko siinä enää järkeä, että joku kirjoittaa suunnilleen saman määrän kommentteja kuin minä blogitekstiä?

Vaikka osa kommenteista on hyvä (ja osa taas käsitämättömiä), välillä minulle kieltämättä tulee sellainen tunne, että kun tarkoitus on kutsua ihmisiä kylään eli siis kommentoimaan, aina joku muuttaa meille.

En oikein tiedä mitä tehdä, koska kommentoijissa on niin monta, joiden repliikkejä pidän viisaina, hauskoina ja kokonaisuutta kohottavina.

Mutta kun joku rupeaa laittamaan viisi kommenttia päivässä, mieleeni alkaa hermostuttavasti tulla ihminen, joka seisoo puistossa keskustelemassa kuulijoitta itsensä kanssa. Mitä tehdä?