Korppu ja kropsu

Tiedän ihmisen, joka tottui pienenä panemaan voita pullan päälle! He olivat kyllä herrasväkeä, mutta oli tuo tieto aikamoinen paukku. Kas kun eivät ryypänneet vielä punaista limonaatia päälle.

Ennen kyselin monilta, miten leipää on kohdeltava, ja kyllä tavat olivat lujassa. Vasta näinä vuosina huomasin asian jota en ollut huomannut. En edes pane merkille, jos pikkuväki kuljeskelee tässä voileipä kourassa.

Entisessä maailmassa se olisi ollut hirvittävä teko, joka olisi johtanut ankariin rangaistuksiin. Oli se melkein jumalan pilkkaa, että sillä lailla…!

Tunnollisimmat eivät liioin koskaan jättäneet leipää silmälleen eli ylösalaisin. Ja vasta ovat poistumassa keskuudestamme mummot, jotka karaisivat mielensä ja söivät hieman homeisenkin kannikan, koska jumalanviljan laittaminen laskiin / kompostiin / tunkiolle oli ylivoimaisen hirveä ajatus.

Heidän tunnemaailmassaan ympärillä oli myös aina pikkulapsia ja huonohampaisia, joille tehtiin leipäressua tai vasiten päällysruokia, joiden aineena olivat kuivuneet pullan- ja leivänpalaset.

Äitini unelmoi kropsusta, kunnes tarjouduin tuomaan sitä tuliaisiksi. Yksi Heli mainitsi, että häneltä onnistuu. Itse suhtaudun pellillä paistettuun silavapannukakkuun suoraan sanoen kielteisesti. Mutta tiedän hyvin, että Pohjanmaalla kropsunhimo on merkittävä vaikuttaja.

Melkein kaikki maakunnalliset ja kansalliset herkut valmistetaan itse asiassa jätteistä eli tähteistä resetillä ”mitä komerosta sattuu löytymään”. Kropsu on näitä, ja samoin paella ja pizza ja karjalanpaisti, josta ei tule oikeasti hyvää, jos siihen panee parhaita eli kalleimpia lihan paloja. Pitää olla rasvaista ja luuta myös! Karjalan piirakka, lapsuudessani harvinainen, nyt kaikkialla esiintyvä viime sotien muisto, ei sekään ole varsinainen ylellisyystuote.

Riisiä tuotiin tuliaisina kaupunkimatkoilta, ja se leimautui pitkiksi ajoiksi jouluruuaksi. Tavarat ja tuomiset eivät olleet niinkään halpoja tai kalliita. Rahanalaisia tuomisia vältettiin. Vaikka meijeritilikin tuotti, myös pienten kolikkojen käyttöä vältettiin. Jos jotain pystyi tekemään itse, ostotavaraa vieroksuttiin.

Niinpä hyvän ajan normaali herkku kahvin kanssa nautittavaksi oli korppu.

Korppuja tehtiin uunissa paistamalla kuivahtaneita pullanpalasia, ja jos emäntä oli oikein ronskilla päällä, hän saattoi viskata päälle sokerisantaa.

Sotia edeltäneestä ajasta en tiedä, mutta muutaman vuosikymmenen maalaiskauppojen menekkituote oli sokerikorppu, iso ja soikea ja niin herkullinen!

Korppua kastettiin eli topattiin kahviin.

Olen muistavinani, että ihmettelin uutuustuotetta, jonka nimi oli ”hapankorppu”. Että hapanta eli siis rukiista korppua!

Aikanaan kävi ilmi, että tuokin tuote oli, kuten näkkileipä, ruotsalainen innovaatio. Ruokapuolella voi olla vaikea löytää mitään sen perussuomalaisempaa kuin näkkileipä ja hernekeitto. Ne ovat ruotsalaisia logistiikan ihmeitä. Hernekeitto oli suojeluskunnan ja armeijan suosiossa, koska se säilyy ja maistuu oikeastaan lämmitettynä entistä paremmalta.

Täytynee tunnustaa, että kun joskus yksin ollessani valmistan itselleni kulinaarisen juhlalounaan, kestitsen itseäni Jalostajan säilykehernekeitolla ja näkkileivällä. Jalostaja on saanut kilpailijoita. Jopa Litukan säilykehernekeitto on oikein hyvää.

Olen pyynnöstä näyttänyt, miten akat oikeasti joivat kahvia, ja itse asiassa ukotkin.

Tassilta ryystäminen on kadonnut kansalaistaito.

Kahvia siis kaadettiin kahvilautaselle, jota tasapainoteltiin taitavasti sormenpäissä. Sokeripala otettiin huulien väliin ja kahvia ryystettiin sen läpi. Ei tarvinnut kahvilusikkaa. Se saattoikin olla emänällä nutturan kiinnikkeenä.

Tuonkin viimeksi mainitun olen nähnyt. Vanhat naiset nukkuivat kivijalkapaidassaan tukka alhaalla, ja aamulla hiukset palmikoitiin käsittämättömän taitavasti yhdeksi pitkäksi saparoksi, josta kiepautettiin niskaan nuttura. Katso lähemmin ”Pekka Puupää”, Justiina.

Kiinnikkeeksi tarvittiin oikeastaan sellainen ruskea kampa, mutta hätätilassa katkennutkin kahvilusikka ajoi saman asian.

Kahvin ryystäminen tassilta oli järkevä tapa, koska niin saatiin kahvi juoduksi mahdollisimman kuumana, ja mitä kuumempaa, sitä parempaa.

Kuparipannuun oli ehkä laitettu kahviselvikettä, joka oli mielestäni liivatetta. Joissakin paikoissa pantiin jatkoksi sikuria. Pohjanmaan rannikolla ja Lapissa kahviin pantiin suolaa, joskus reippaastikin. Ja Kainuun erikoisuus oli tietenkin leipäjuuston palasten pudotteleminen kahvikuppiin. Tapa lienee voimassa Rovaniemellä tänäkin päivänä.

Maalaisympäristössä hyvin tarpeellinen ammattimies oli tinuri. Kahvipannu oli kuparia ja kupari on jossain määrin myrkyllistä. Siihen kertyy ainetta – meillä sanottiin vihtrilliksi – joka lyö mahan kuralle. Sen estämiseksi pannu oli tinattava sisältäpäin. Toimitus oli sen verran taitoa vaativa, että ammattimieheen turvauduttiin halukkaasti. Sellainen saattoi olla esimerkiksi pihaan ajanut mustalainen. Tuota nimitystä käytettiin ennen eräästä kansallisesta vähemmistöstämme, joka hevosten valtakaudella melkein kuului maisemaan.

Jossain vaiheessa luovuin haaveestani. Minusta piti tulla huomattava henkilö. Tuohon asemaan pääseminen olisi edellyttänyt, että olisi ollut jatsarisaappaat, pussihousut, kultahammas ja keltainen ylimaalattu Mersu.