Jaakko yltä päältä höyhenissä

Ikolan taivas muistuttaa hänen eräässä tarinassaan kuvaamaansa saarta, johon päähenkilö tuli jäitä potkukelkalla ja aiheutti kevätsiivon päästämällä polstereista untuvat pitkin ja poikin.

Kirjeenvaihto kuolleiden kanssa ei kuulu postin palveluihin. Myös teleoperaattorit ovat samalla kannalla. Myyjät katsovat silmät suitsirenkaina, kun heiltä kysyy hinnoittelua ja huomauttaa, että taivas on lähellä, tässä keskuudessamme.

Vaasan Jaakoon eli siis Jaakko Oskari Ikolan menetetyn maineen voi selittää. Pohjanmaalla nuoret ja keski-ikäiset eivät ole kuulleetkaan hänestä. Vanhat tuntevat ja muistavat hänet hyvin ja nauravat iloisesti. He sanovat lukeneensa ”Valiojutut”, kukaties kaikki kolme nidettä, ja vaihtavat sitten joutuisasti puheenaihetta.

Olen lukenut kaikki hänen kirjoissa julkaistut tekstinsä nyt kahteen tai kolmeen kertaan eli hyvin tarkasti. Ihmettelen ja harmittelen, kun en keksi keinoa hänen sanomalehtikirjoitusten läpi käymiseen ja arvioimiseen kirjoissa julkaistujen rinnalla. Mitään leikekirjaa ei ole tiettävästi olemassa. Ehkä turvaudun Kansalliskirjaston uusiin mikrofilmeihin huonoista silmistäni huolimatta. Vaasassa kävin toteamassa sen minkä tiedän vanhastaan. Kirjoiksi sidottujen vanhojen sanomalehtien lukeminen on äärimmäisen hankalaa ja kopiot on otettava kameralla käsivaralta.

Toistaiseksi otaksun, että kirjojen ja sanomalehden tekstit vastaavat suunnilleen toisiaan. Mutta myös 20 vuoden pääkirjoitukset olisi luettava…

Ihmettelyn aihe on se, ettei kirjojen sisällössä ole merkkiäkään puoluepolitiikasta lukuun ottamatta paria sotien jälkeen julkaistua juttua, joissa hiukan hullutellaan ”uuden vallan” eli kotikommunistien kokemattomuuden kustannuksella.

Suurempi ihmettelyn aihe on Ikolan versio pohjalaisuudesta. Se on paljon leppeämpi kuin muiden sotien jälkeinen pohjaiskuva. Uho ja kehuskelu on jokseenkin kokonaan poissa ja sen tilalla on – yllättäen – hyvin lämmin ja syvällinen yhteisöllisyys. Ikolan maalaiskylät ja Vaasan maalaiskaupunki eivät ole kirjallisten kliseiden mukaisia harmittomien hölmöjen kokoelmia, vaan jotain oikeaa. Jopa herrasäätyisiä kuvataan kunnioittavasti ja tarinointia hallitsee – niin, uskokaa vain – naisnäkökulma. Emännät, talon tyttäret, naisopettajat, piiat, ruotimummot, nokkavat neidit ja todellisuudentajuiset vaimot saavat syvällisen, monipuolisen kuvauksen. Sillä ei ole oikein vastinetta koko Suomen kirjallisuudella!

Eivätkä ”feministisesti suuntautuneet” tutkijat ole huomanneet tätä!

Ehkä ne harvat, jotka ovat silmänneet näitä novelleja, eivät tiedä, että Pohjanmaalla sekä puhe että kirjoitus tähdätään hiukan viereen, kuulostellen ymmärtääkö kuulija-lukija vähällä, vai täytyykö vääntää rautalangasta. Sekä naiset että miehet viljelevät käänteishuumoria. Peruspuhetapa on karnevalistinen. Hyperbola eli hyväntahtoinen liioittelu on sekin tavallinen tyylikeino.

Mutta tämän kiivaana oikeistomiehenä sivuutetun Ikolan perussävy on suuri sovinnollisuus!

Ikola esiintyi pakinoitsijana Vaasa-lehdessä ja jo hiukan ennen päätoimittajaksi nousuaan oikeana kirjailijana, ensin Gummeruksen ja sitten WSOY:n listoilla. Helsingin pohjalaiset, nimekkäimpinä Lahdensuot, Jalo (myöhempi maaherra) ja Jalmari (Kansallisteatterin pääjohtaja, Järviluoman ”Pohjalaisten” lanseeraaja ja jatkuvien kiistojen kohde itsekin) eivät oikein keksineet, mitä tästä Ikolasta ajatella.

Ikolan unohtuminen ja hänen papereidensa katoaminen liittyy ehkä Urho Kekkoseen. Kekkosella oli erinomainen taito painaa vastustajina pitämänsä ja sellaisiksi luulemansa henkilöt näkymättömiin.

”Oikeaa” pohjalaisuutta edusti kilpailevan Ilkka-lehden päätoimittaja Artturi Leinonen, Ikolan härmäläinen kilpaveli, jolla oli sankarillinen tausta jääkäriajoista ja sitten osittain edelleen epäselvä rooli Mäntsälän kapinan suitsimisessa yhdessä eversti Laurilan kanssa.

Pohjanmaalla kilpailivat vaaleissa maalaisliitto, kokoomus ja Isänmaallinen kansanliike (IKL). Ikola arvioitiin äärioikeistolaiseksi mutta hän pysyi kokoomuspuolueessa, mistä sekä Paasikivi että Linkomies olivat harmissaan. Häntä pidettiin vuoroon vähäpätöisenä, vuoroon kiusallisena. Sellaista merkintää ei ole tullut vastaan, että hänelle olisi edes ajateltu merkittävämpiä valtiollisia tai kansallisia tehtäviä.

Ikola kuului niihin, jotka pääministeri Paasikivi pudotti sodan jälkeen eduskuntavaaleista. Vanha ystävä Lanamäki lienee kuulunut niihin, joiden tahdosta Ikola sai jättää 1944 myös päätoimittajan tehtävät. Lanamäki oli Ikolan ohella lehden merkittävä osakkeenomistaja.

Maalaisliitossa (keskustapuolue) Kekkosella oli Pohjanmaalla laaja vastustus, joka liitettiin Viljami Kalliokosken nimeen. Se oli suoranainen este kuningastiellä.

Puolueessa Kekkosen merkittävä tukimies oli Artturi Leinonen ja siis Ilkka-lehti. Taistelu oli kovaa 1956 vaalien alla (jolloin Ikola oli jo kuollut) ja uudelleen Honka-liiton aikana 1962. Sitten kekkosvastaisuus katosi puolueesta ja Suomesta. Kekkosella oli sekin onni, että entinen oppi-isä Juho Niukkanen kuoli 1953 Kekkosen pantua hänet juoksemaan nyrkkiiin valtiovarainministerinä. Niukkanen muuten oli vastustanut talvisodan rauhaa eroamalla ministerintehtävästä ja Ikola äänesti rauhaa vastaan eduskunnassa.

Pakinakirjojen ohella Ikolan julkaisi sotien jälkeen laajan kirjan Amerikan matkastaan 1947. Se on täynnä aivan korvaamatonta tietoa siirtolaisista ja heidän asioistaan ja asemastaan. Se näyttää olevan täysin puhdas poliittisista näkökohdista. Oliko Ikola paossa ”vaaran vuosia” ja oliko hänellä oma tai annettu poliittinen tehtävä, siitä ei ole tietoa. Matka ja sen suvaitseminen oli joka tapauksessa ajankohtanaan outo. Miltä näyttää Ikolan mappi punaisen Valpon laatimana?