Muististaotto

On tämä eräänlainen pankki.

Pankkiin mennään, sanotaan päivää, ja asiana on otto tai pano. Sanoja muutettiin joskus. Otto-lomakkeessa lukikin nosto. Ehkä joku viimein kyllästyi myös huligaanihenkisten vitsailuun: sopisiko neidille pano, vai onko neiti rouva.

Olen menossa torstaina pankkiin ja kai kerään jo rohkeutta. Asia on iso, minulle. Se on se putkiremontti. Asuntolaina oli kerran hirvittävän iso asia. Paatuneinkin kiersi pankin korttelin moneen kertaa ennen kuin uskaltautui sisään, heittäytyi polvilleen ja sitten pitkin pituuttaan ja alkoi nyyhkyttää lohduttomasti.

Noilla muistoilla olisi luullut, että 1992 kaikissa keskustan lyhtypylväissä olisi riippunut pankinjohtajia ja erilaisia kamreereja. Ei riippunut. Mieli tekisi jatkaa, että vielä pari vuotta ennen tuota pahaa aikaa samat rahalaitosten toimihenkilöt olivat nojailleet pankin ovella kampittamassa ohikulkijoita sisään ja tunkemalla heidän taskuihinsa rahaa, olivat he sen tarpeessa tai eivät.

Kun Suomi ja Yle keräävät yleisöltä propagandatarkoituksessa muistoja, miksi eivät myös osuuspankki ja säästöpankki? Liikepankeilla saattaa olla syy pitää oma ja ennen kaikkea yleisön suu supussa.

Olen nöyrästi myöntänyt kerran toisensa jälkeen, että olen sekä maailmanhistoriallisesti että henkilöhistoriallisesti tolkuttoman etuoikeutettu, siittiöstä alkaen etuoikeutettu. ”Pappa betalar” olisi saattanut juuri ja juuri onnistua, mutta olin itsepäinen ja leuhka eli Helsinkiin vastentahtoisesti tultuani en pyytänyt rahaa enkä takausta vaan rupesin tekemään töitä ja maksoi opinnot ja muun itse. Myöhemmin raha on kyllä kelvannut, etenkin ellei sitä ole tarvinnut maksaa takaisin.

Toisin sanoen nuo pankkien suuret kuolovuodet menivät minulta ohi ilman havaintoja.

Mielen heikentymistä ja ruumiin rappeutumista on kiinnostavaa seurata. Eilen huomasin vasta illalla, etten ollut lähettänyt päivän kirjoitusta verkkoon. Valmis se kyllä oli.

Kun olen valikoinut vanhoja blogikirjoituksiani, olen vähän väliä ihmeissäni että ai: olenko minä kirjoittanut tosiaan tuosta asiasta ja ollut tätä mieltä. Mikä yllätys!

Blogiarkisto on muistipankki.

Luin aikakauskirjasta, miten professori haukkui toista ja esitti alkuun yhteenvedon syistä, joiden vuoksi ihmiset kirjoittavat ja julkaisevat muistelmia. Yhteenvedon kaikki kohdat olivat virheellisiä. Niinpä tiedän nyt, miksi tuo professori on huono kirjoittamaan.

Huono kirjoittaminen, jolla siis saa kunniaa ja mainetta ja rahaakin, on täsmälleen sama asia kuin pasianssin pelaaminen. On ilmoitettu määrä pelikortteja, jotka jakautuvat tunnetulla tavalla neljään maahan ja ne kolmeentoista arvoon, ja sitten on sääntö tai kaksi. Kortteja liikutellaan ahkerasti. Siinä kaikki.

Parempi kirjoittaminen on kuin sateenkaarella ratsastamista. Pilven liikahdus, tuulen vire saa kaiken katoamaan, ikuisesti, lopullisesti. Ja vaikka esimerkiksi Newton, kirjoittajana keskinkertainen, teki prismalle seinälle sateenkaaren ja selitti alustavasti valon luonteen, ilmiön osan ”värit” hän selitti vajavaisesti ja osittain virheellisesti.

Miksi näen puut nyt suurenmoisen vihreinä ja sinäkin näet melkein varmasti samoin, se on niin vaikea kysymys, että vastaus on ollut pääpiirteissään tiedossa vasta muutamia vuosikymmeniä. Hermosignaalien puoli on vaikeatajuinen. Signaalien muodostuminen ja välittyminen uskomattoman monimutkainen prosessi joka tavallaan alkaa siitä, että silmässä on yli sata miljoonaa verkkokalvoon kiinnittyvää hermosäiettä, ja niin edelleen.

Mutta kohtasin kulttuurin vertauskuvan. ”Kulttuuri” on, näin minulle on opetettu, tieteet, taiteet ja uskonto.

Michelangelot ja muut veistivät marmorista jalon valkoisia patsaita. Saman tyyppisiä oli Rooman kaupunkikin väärällään. Maalatessaan hän ja välittömät aikalaiset joutuivat touhuamaan omin nokkineen, koska antiikin maalauksia ei juuri ollut. Apelles tunnettiin vain nimenä. Työn jälki on lopullisesti kadonnut.

Mielenkiintoni värien historiaan heräsi kerran Italiassa, kun näin, muistaakseni Firenzessä, ellei se sitten ollut Ravenna tai peräti Venetsia, entistetyn 1500-luvun maalauksen. Tätä nykyä niitä on paljon. Silloin se oli uutta. Tosin tiedettiin, että luonnollisesti vanhat taulut ja seinmaalaukset olivat paksun likakerroksen peitossa.

Mutta että tulos oli niin kauhea ruma, sitä en ollut käsittänyt. Värit olivat iljettäviä ja niiden suhde toisiinsa todella outo. Sain tarpeen selvittää, oliko Lontoossa nähtävä van Eyckin tuotanto nyt silmälle samanlaista kuin maalattaessa ja oliko Flemallen mestarin maalaama naisen hameen maailman kaikkien aikojen kaunein vihreä sama kuin sitä maalattaessa.

Kerron joskus.

Mutta antiikin veistokset ja temppelit eivät olleet jalon valkoisia, vaan mauttomasti maalattuja.

Kuvassa Ateenan Parthenon oikean suuntaisesti eli edistyneen nykyfysiikan ja kemian keinoin sellaisena kuin se hyvin todennäköisesti oli Perikleen aikana eli ennen vuosisatojen hiekkapuhallusta ja erilaisia ilmansaasteita.

Muististaoton asioista nousee mieleen vanha ja väsynyt puujalkavitsi. Kuntuo on siis aika usein kulttuurisen tietämisen ja haaveilun taso, ehkä se ilkeä ihminen oli oikeassa, joka sanoi, että ihmisiä on siinäkin mielessä monta lajia, että toiset

-      Luulevat tietävänsä – kun taas toiset

-      Tietävät luulevansa.