Hyvä Sixten

Olisin voinut laittaa tuohon pilkun väliin. Sinuttelu johtuu siitä, että olet nuorempi mies ja myös kollega.

Taloustiede, Carlylen sanoin synkeä tiede, ujostelee niin kuin muutkin oppialat omaa menneisyyttään. Sosialismi oli edellisen ja sitä edeltäneen vuosisadan suurimpia onnettomuuksia.

Termillä on monta merkitystä, joista keskeiset ovat räikeästi ristiriidassa keskenään. Tässä tarkoitan toimeen pantua ajatusrakennelmaa, josta käytetään tällä hetkellä usein nimitystä ”reaalisosialismi” ja joka on tarkoitettu tuomaan mieleen Stalinin opit, Mao Zedongin pitkät hypyt ja kulttuurivallankumoukset ja Pol Potin.

Taustalla oli kaksi taloustieteilijää, Marx ja Lenin.

Tämä ei ole tyhjää ilkeilyä. Kyllä nämä kaksi herraa esittivät syvällistä analyysiä talouden mekanismeista ja taloudellisesta välttämättömyydestä. Sosialismi poliittisena aatteena tukeutui termeihin ”tuotannontekijät” ja ”tuotantovälineet”, jotka ovat kansantaloustiedettä.

Molemmat oli kehitelty näiden perustajaisien kirjoituksissa virheellisesti ja niistä tehtiin johtopäätöksiä, joiden seuraukset olivat tuhoisat.

Jätän tässä syrjään sen, että Kommunistisen manifestin aikoinaan kumouksellisista vaatimuksista osa on toteutettu, kuten lasten maksuton ja yhteiskunnallinen kasvatus ja korkea progressiivinen vero.

Kirjoitat huomauttaaksesi eräiden nimeltä mainittujen humanistien latelemista päättömyyksistä. Kiinnitin itsekin huomiota samoihin ajatuksiin. ”Suomesta rakennetaan aivan tietoisesti luokkayhteiskuntaa.” Jos tuossa lauseessa on ajatus, se on hyvin hämärä. Luokkayhteiskuntaa ei voi rakentaa, kuten ei myöskään luokatonta yhteiskuntaa. Kysymys yhteiskunnan rakentamisesta ja sen kysymyksen sisällä kysymys varallisuuden jakautumisesta ovat askarruttaneet myös sosiologeja sata vuotta.

Arvelemme tietävämme aika paljon asioista, joita ei pidä tehdä. Eräät poliittiset ratkaisut ja laiminlyönnit aiheuttavat nopeasti onnettomuutta. Sellainen ratkaisu on diktatuuri eli yleisten poliittisten oikeuksien kaventaminen.

Syy ei ole ”humanistinen” eikä syy ole se, että ”kansan tahto” olisi viisaampi kuin kansanedustajien tahto. Kyllä kansa ei tiedä. Tätä nykyä suosittu insentiivi-perustelu on ainakin minusta hyvä. Ihmiset ahkeroivat, jos heillä on todellista toivoa eli niin sanottuja kannustimia. He esimerkiksi varautuvat eri keinoin omiin eläkepäiviinsä, jos heillä on sellainen hytinä, ettei verotus vie kaikkea eikä valtio asuntoa alta.

Joidenkin, kuten Sinun ja minun mielestämme kansanvalta on oikeampi kuin harvainvalta, mutta tämä ajatus on yhtä tyhjän kanssa. On turha puhua järjestelmän oikeudesta, ellei ole keinoja tuon oikeuden tutkimiseen ja täytäntöönpanoon. Tätä nykyä kansanvaltaa rajoittavat muun muassa ihmisoikeudet, ja se on hyvä asia. Parlamentaarinen enemmistö ei saa antaa määräyksiä, jotka syrjisivät raa’asti jotain vähemmistöä. Jos sellaista yritetään, kuten EU:n sisällä nyt yritetään, keinoja näyttäisi olevan. Niitä nimitetään kansainväliseksi painostukseksi.

Tiukasti harvainvaltaisissa maissa, sellaisissa kuin Venäjä, keinoja ei ole. Stalin teloitutti harvainvallan edustajista neljä viidettä osaa. Hänen aikanaan näitä nimitettiin puolueen kaadereiksi, etenkin keskuskomitean jäseniksi. Nykyisin puhutan vain oligarkeista.

Yksi diktatuurin tunnusmerkki on humanistisen tutkimuksen ja siihen liittyen taiteiden nopea näivettyminen. Näiden asioiden yhteys on hämmästyttävä ja arvoituksellinen.

Kaikkein väheksytyimmät taiteen muodot, kuten runous ja romaani, edistynyt kuvataide ja klassiseen perinteeseen liittyvä musiikki tukahtuvat. Mainitkaapa Saksan ja Itävallan natsismin ajalta merkittäviä mutta sallittuja säveltäjiä. Minulle ei tule mieleen kuin Carl Orff.

Humanistit tekevät hallaa maineelleen levittelemällä piiperryksiä, joiden toisarvoisuus peittää näkyvistä tärkeät asiat.

Jokseenkin kaikki myöntävät suoraan tai salaa, että ihminen on itselleen arvoitus ja pettämätön pettymyksen lähde. Monet humanistiset aineet, kuten historia, ovat ylämäkitaistelua.

Lääketiede ei taida olla humanistinen eikä luonnontiede, vaan valtaosin praxis, suuri määrä tieteen tukemia käytännön menettelytapoja. Etenkin mielen alueella viime vuosikymmenet ovat olleet perääntymistä järkeillyistä ”totuuksista”, kun yhä uusien ilmiöiden (sairauksien) syyt ja hoidot löytyvät molekyylitasolta.

Tieteet ja formaalit järjestelmät (kuten matematiikka) ovat selvästi kenelle tahansa hyväksi. Tunteiden kasvatus on myös kasvatustieteissä ja käyttäytymistieteissä harmaata aluetta. Mutta juuri sille alueelle kuuluu humanismi, kuten siis esimerkiksi taloustiede, ja taide.

Tunnevoimistelu on välttämätöntä. Esimerkiksi lukemalla kuolleiden tai kuviteltujen ihmisten typeryyksistä harjoitamme itseämme kestämään mielihyvää ja joissakin tapauksissa myös luomaan 3 D -kuvaa omista typeryyksistämme ja edistymättömyydestämme.

Paradoksien sietäminen on opittavissa oleva taito. Ajatelkaa Tolstoita! Sekä kirjoitelmissa että romaaneissa vilisee toinen toistaan villimpia väärinkäsityksiä ja virheitä, esimerkiksi taiteen turmiollisuudesta, ja silti juuri taiteellinen tuotanto elää ja kukoistaa. Tai Dostojevskin tai Pushkinin Venäjä-näyt. Miten tyhmää ja miten totta!

Ehkä humanioraan on rakennettu sisään mekanismi, jonka vuoksi mestari luulee ymmärtävänsä erinomaisen hyvin myös sellaista, mistä hänellä ei ole hajuakaan. Jos näin on, tämä piirre yhdistää humanistiset ja luonnontieteet. Johtavien nerojen laukomien typeryyksien kokoelma olisi painettavaksi liian pitkä. Ensimmäinen  esimerkki voisi olla Newton laajoine alkemian tutkimuksineen.