Vihainen mies lauhtuu

Kaksi viikkoa eläkkeelle jäämisestään vihainen mies tuli viettämään kahvihetkeä, kuten oli sovittu, ja syömään mansikkakakkua, joka oli vuodesta toiseen samanlainen, vaikka ei sama. Kahvi oli laatuunkäypää.

Hän hymyili, mutta näki, että sitä hän ei ollut harjoitellut. Monet valittivat kiireitään virkatoimissa. Jotkut olivat poissa muuten vain. Muutamat lehteilivät asiakirjoja huoneissaan yskähdellen kuivasti.

Tietosanakirjaa vihainen mies kertoi ruvenneensa lueskelemaan ja yllättyneensä, miten siellä oli mielenkiintoisia asioita. Hän halusi kertoa muutaman esimerkin, mutta muisti väärin. Myös almanakka tarjosi lukijalle yllätyksiä, nyt kun sitä ei tarvinnut käyttää määräpäivien laskemiseen. Virka-asioista ei mainittu. Tuomarin riippumattomuus tarkoitti, ettei kenellekään kerrottu, mitä kukin teki, miksi ja milloin.

Kaksi viikkoa mansikkakakkujuhlasta hän kuoli. Presidentti oli vetänyt mustat kangashansikkaat käteensä ja vahtimestari nosti seppeleen Saabin takapenkille. Kansliapäällikkö seurasi mukana. Heillä näytti olevan jotain puhuttavaa, varmaankin tulevaisuuteen tähtäävää, tähdellistä tietysti.

Ehkä sitä ei ajatellut kukaan tai ainakaan sellaisia puheita ei kuulunut, mutta tämä kaikki oli onnellista ja aitoa ja väärentämätöntä. Kukin syntyi aikanaan ja kuoli ajallaan.

Koska aika kulki kulkuaan ja virka vaati, muistelemista ei juuri esiintynyt. Ehkä nyt lopullisesti tyyntyneellä vainajalla oli ollut mielenkiinnon kohteita tai lempiajatuksia. Kukaties hän seurasi suopeasti Työtehoseuran toimintaa. Saattoi olla niinkin, että hän oli viihtynyt maatalousnäyttelystä. Hän saattoi olla lähtöisin maaseudulta, Itä-Suomesta, luultavasti vaatimattomista oloista, mutta siitä ei ollut tietoa, kuinka hän oli päätynyt kouluihin. Olisiko joku etäisempi sukulainen ai tuttava toiminut kätevästi koulun vahtimestarina ja tarvinnut auttavaa kättä vaikka halkosouviin?

Tuohon aikaan oli jo saatu käyttöön työhuoneita. Alakerran huoneesta näki erikoisesti tuijottelematta kollegojen menot ja tulot. Jäsenet eli neuvokset saivat kuitenkin käyttää paraatiovea. Ikkunasta näki myös roskalaatikon, ja sitä penkoi joku. Hahmon oli tuntevinaan takaakin. Oven kynnyskiveltä kurkistaen asia oli selvä. Se oli vihainen mies, hän joka oli hiljan kuollut.

”Hattuni”, vihainen mies mutisi. ”Hattuni. Minulla on esittely.”

Tämäkin oli outoa. Ei esittelyssä olla hattu päässä eikä sisällä muutenkaan. Hattu oli sinänsä tuttu, koska se oli niin vanhaa muotia, tyrolilainen, huokea solki ja pieni höyhen nauhassa ja virtaviivaiset muodot. Tuo päähine oli lierihatun viimeinen yritys. Sen jälkeen ne menivät muodista ja se käsitys katosi, ettei ulkona kadulla voisi liikkua paljain päin. Vain jotkut taiteilijat jatkoivat baskerin käyttämistä, mutta ennen pitkää sekin oli unohtunut.

Tuttu kahdella painikkeella ja soljella suljettava epämääräisen ruskea salkku oli mukana, nyt maassa astian vieressä. Näillä kulmilla salkutta kulkemista olisi pidetty outona. Ympärillä olivat ministeriöt, joiden ylväät kellokkaat olivat saaneet ”salkkunsa” valtioneuvostoa nimitettäessä. Todellisuudessa todella mahtavat henkilöt eivät kantaneet sellaista. Heidän perässään sipsutti vahtimestari tai joskus autonkuljettaja, joka kantoi pulleaa salkkua, ja se oli aina musta. Mitä vihaisen mielen salkussa oli, se tiedettiin. Neutraali yleisnimitys oli ”eväät”.

Vihainen mies tai kuka tai mikä tämä sitten oli, nosteli keräysastiasta puhelinluetteloita, joita kertyi aina paljon. Meillä oli sisäinen puhelinluettelo, joka oli valmistettu lyömällä tiedot vahaksille ja pyörittämällä kappaleet veivattavalla koneella siihen liittyvän omituisen hajun keskellä. Alanumeroiden lisäksi oli mainittu kotiosoitteet tarvittavine numeroineen, eikä se monista ollut koskaan aivan ajan tasalla, kun ihmiset muuttivat ja, kuten tässä tapauksessa, kuolivat.

Itsestään selvien Bulevardin ja Katajanokan ohella neuvoksia oli kertymä Tapiolassa. Esittelijöitä asui siellä täällä, joitakin myös huonomaineisissa itäisissä esikaupungeissa ja seudulla, jota kerran nimitettiin liitosalueeksi.

Varmaan raastuvanoikeudella oli samanlainen luettelo. Niinpä heillä oli ammattikunnan erikoisin kotiosoite. Muuan raatimies asui sukunsa talossa osoitteessa Aleksanterinkatu 50.

Se vahtimestari, jolla oli viikset, sininen kokopuku, vaaleansininen paita ja solmio, tuli porttikäytävästä. Hän näki vihaisen miehen kissana ja hätisti sen heilauttamalla jalkaansa uhkaavasti ja lyömällä kämmeniä yhteen. Vakiintuneen käyttäytymissäännön mukaan hän ei ottanut vapautta tervehtiä, vaikka vilkaisi kohti. Hänen tehtävänsä oli pitää vaateripustimet järjestyksessä. Ne olivat mustaa muovia, sitä kovasti kolisevaa tyyppiä. Jokaisessa ripustimessa oli nimikirjaimet, sillä tuomioistuimessa käytettiin tuomareista ja esittelijöistä vain harvoin nimiä, vaan aina nimikirjaimia. Joskus ne olivat hiukan hankalia. Jos virkaiässä vanhempi jäsen oli O.H., nuorempi samat initiaalit omistava sai olla esimerkiksi O.Hi. Muuan esittelijäneuvos oli ops ja eräs toinen oli pos.

Henkilökunta sai tyytyä virallisiin nimiinsä ja titteliin neiti tai rouva.

Tapaus roskalaatikon eli keräilyastian ääressä ei ollut lopussa. Virastomestarin hätistämä kissa ontui takajalkaansa ja oli siksi hidas liikkeissään. Katumme oli niin vähän liikennöity, ettei moni tiennyt sen olemassaoloakaan, mutta nyt sieltä tuli moottorin äänestä päätellen diesel aikamoista vauhtia. Renkaat ulvahtivat pinnoitetta vasten, kun kuljettaja polku jarrua.

Kuka korjasi raadon pois, siitä ei ole tietoa, mutta kissan loppuun päättyi myös kummittelu. Kateisiin jäänyt hattukin sattui silmään hiukan omintakeisessa paikasa, Mercantile-mappien välissä, ja siihen se jäi.

Ehkä ihmisen taipumus nimetä tunnuseläimiä on ikuinen. Noista tapauksista alkaen mielessä ovat vaikuttaneet selvinä Suomen leijona, Porin karhu, vapauden kyyhky, oikeuden kissa ja itsenäisyyden kärpänen.