Goethen tammi

Käytännöllinen ja mielenkiintoinen tapa keskustelussa on väittää virheeksi kaikkea, mistä sattuu olemaan eri mieltä. Erimielisyys voi johtua milloin mistäkin.

Lueskelin yliopistollista tutkimusta Suomi24-verkkopaikan keskusteluista, joita on hirvittävän paljon. Valitettavasti en jaksanut kovin kauan. Kysymys ”onko Nissan hyvä auto” ei ole mielestäni järkevä. Keskustelun aiheena se on tyypillinen.

Olen käyttänyt ainakin puolet työelämästäni asiavirheiden etsimiseen. Voi olla että toinen puoli on sitten mennyt virheiden tekemiseen.

Esittelijä ja tuomari ja samoin opinnäytetyötä lukeva professori yrittää selvittää, mitä joku väittää ja tutkii sitten, millaisia perusteita väitteen tueksi on.

Vuosien varrella mielenkiinto pikkuvirheisiin kuihtuu. Tässä matematiikan ja ehkä kielen opettajan maailma on erilainen.

Veijo Meren suurenmoisista esseekokoelmista yhden nimi on ”Goethen tammi”. Kirjassa on tuon niminen kirjoitus. Meri ja Nils-Börje Stormbom käyvät Weimarista lähellä olevan Buchenwaldin keskitysleirin raunioilla ja näkevät Goethen tammen. Vaikka se jäi 1937 keskitysleirin alueella, se säästettiin, koska Goethen sanottiin aikoinaan istuneen sen alla ja ajatelleen kuolemattomia ajatuksia.

Tämän kirjoituksen kuva on Anders Rydellin uudesta kirjasta ”Boktjuvarma. Jakten pö de försvunna biblioteken” (Norstedts 2015). Säpsähdin, koska en ollut tullut ajatelleeksi selkeästi, että polttamisen lisäksi natsit varastivat kokonaisia kirjastoja. Niiden jäljittäminen on ollut vaivalloista, ja vaiva tietenkin jatkuu.

Taidevarkauden ovat tuttuja. Se ei ole tuttua eikä tunnettua, miten paljon niin sanottua sotasaalista on Venäjällä. Neuvostoliiton sotilaat ja poliitikot eivät nähneet asiassa ongelmia. Toisen maailmansodan loppuvaiheessa siellä pidettiin selvänä, että toisen tavaralle saa tehdä mitä tahtoo. Sillä ei ollut väliä, oliko tavara yksityisen vai Saksan valtion.

Veijo Meren esseetä ajatellen jään mietiskelemään Rydellin tietoa, että Goethen tammi tuhoutui pommituksessa elokuussa 1944. Hänen mukaansa kanto on olemassa ja siihen on kiinnitetty muistolaatta.

Sekä Plutarkhos että kirjoittajana myös esimerkillinen Herodotos huomauttavat historiateoksissaan, että kerrottu ei kai ole totta, mutta lukijan tai kuulijan on kuitenkin syytä uskoa se.

Tuossa eri muodoin esitetyssä lauseessa onkin kertovan kirjallisuuden ydin. Minustakin tosista ja autenttisista kertomuksista parhaita ovat ne, joissa on valehdeltu hyvin.

Tuomarina ollessani suhtauduin oikeusjutuissa esitettyyn tietysti toisin ja noudatin naiivia rationalismia, kuten tuomioistuimen kuuluu. Se psykologian ja kognitiotieteen myöhemmin keskeiseksi nostama havainto, etteivät esimerkiksi silminnäkijöiden kertomukset läheskään aina pidä paikkaansa edes silloin kun todistajat itse luulevat niin, oli erittäin tuttu jo kauan sitten.

Kieltämättä olin käräjiä istuessani hiukan hämmästynyt, kun kaksi poliisimiestä todisti ristiin sinänsä vähän merkitsevästä yksityiskohdasta (paloiko eteisessä valo rikospaikalle tullessanne; toinen sanoi että kyllä ja että hän pani sen erikoisesti merkille, ja toinen että ei varmasti palanut).

Nyt haluaisin olla edes joskus niin kuin lääkäri. Tapasin pitkästä aikaa syvästi arvostamani yleislääkärin. Koska juttelimme meillä runoista ja ääninäyttelemisestä, hän suostui ihan esimerkin vuoksi esittämään, miten hän kertoo potilaalle, että testitulosten mukaan hänellä on haimasyöpä.

Olin mykkä ihailusta.

Lääkäri ei etsi potilaasta asia- eikä muotovirheitä, vaan haluaa selvittää, kuinka potilas voi ja mikä häntä ehkä vaivaa. Sen jälkeen hän miettii, mitä asialle voisi tehdä. Tehtävä on vaikea. Jos alkoholismi on keskeisesti kuvassa, lääkäri joko sanoo asiasta tai vaikenee. Ratkaisu on varmasti vaikea.

Itse en ihaile saarnailevia lääkäreitä, jotka puhkeavat puhumaan viinan vaaroista, jos potilaalla on sormessa haava. Tosin entisessä maailmassa perhelääkärimme oli kuulemma sanonut eräälle potilaalle lähettäessään hänet Seinäjoelle verikokeeseen, että yrittäisi pitää sen verran taukoa, että tulisi sitten viinan sekaan vähän vertakin. Tietääkseni potilas oli pitänyt neuvoa asiallisena.

Goethen tammia on luultavasti Weimarin seudulla paljon. Jokaisella taksinkuljettajalla on varmasti omansa. Riittää siellä pyökkimetsiäkin.

Meri niukemmin ja Rydell laajemmin kirjoittaa, oliko Buchenwald ”Goethen vika” vai ei. Meri ei tietenkään voinut tietää, että leiriä tuli aikanaan muistelemaan kaksi tulevaa nobelistia, Imre Kértesz ja Eli Wiesel. Wiesel sai rauhanpalkinnon. Kirjassa on erittäin vaikuttava vahvasti hyvän kirjailijan työltä vaikuttava kuvaus tammen palamisesta. Kirjoittajasta tiedetään vain leirinumero ja se, että hän oli puolalainen.

Rydell kertoo mielenkiintoisesti Goethen tuotannon ja maineen siivoamisesta. Goethe oli suuri Napoleonin ihailija kuolemaansa asti ja taisi muuten korostaa tieteen ja taiteen kansainvälisyyttä, kun taas myöhemmin ihmeteltiin, miksi Jumala tai kohtalo oli valinnut juuri Saksan kansan kaiken lahjakkuuden, viisauden, oikeuden ynnä muun saajaksi ja vaalijaksi. Ranskan kulttuuri oli puolestaan jo 1800-luvulla esimerkki surkeasta tasosta, jolle jotkut voivat vajota.

Tieteellisen akateemisen historiantutkimuksen ensimmäisiä suuria nimiä oli Leopold Ranke. Hänen opistaan ei ole vieläkään oikein toivuttu: ”miten se oikeastaan tapahtui”.

Ajatus on viehättävä, mutta tuskin tavoittelemisen arvoinen. Tuo pätee mekaanisessa ympäristössä ja suljetussa järjestelmässä. Muualla, etenkin todella tärkeissä asioissa, vastaus on: sattumalta.