Yritys hyvä

Heikki Huhtamäki oli se esimerkillinen yrittäjä, jonka kaltaisia ei ole monta. Kerran kuuntelin kiusaantuneena väittelyä, oliko Alfred Kordelin liikemies vai keinottelija; tulosta väittelystä ei tullut.

Huhtamäki lahjoitti ja käytännössä rahoitti Suomen Kulttuurirahaston. Kordelin testamenttasi varansa säätiölle, joka sai hänen nimensä. Molemmissa tapauksissa varat otti vastaan Risto Ryti, Kulttiksessa kai siksi, että puuhamies oli hänen sihteerinäänkin toiminut Lauri Puntila, edellisessä Suomen parhaana asianajajana.

Ohimennen ilmaisen raivoni ja pettymykseni siitä, etten ole koskaan saanut kummaltakaan penniäkään. Syy saattaa olla sinänsä oikea arvio ansiokkuudestani.

Huhtamäki oli lapualainen, leipurin poika. Jyrki Vesikansa on 1995 kirjoittanut kirjan ”Leipurinpojan perintö”. Huhtamäen elämänvaiheet olivat lievästi sanottuna epätavalliset – hän mm. pyöri Siperiassa bolshevikkivallankumouksen jälkeen ja Vesikansan maininnan mukaan suunnitteli rauhanajan markkinointia Kannaksen suurtaistelujen riehuessa 1944. Kun usein puhutaan ”punaisista vuorineuvoksista”, jotka tukivat Kekkosta presidenttinä, Huhtamäki oli ensimmäinen. Hän tuki Paasikiveä pääministerinä ja toimi Suomi – Neuvostoliitto -seuran luottamustehtävissä.

Erikoisesta ihastelen ja ihmettelen leipurinpojan silmää brändeille. Hänen käsiensä kautta kulkivat Hellas, Ipnos, Leiras, Marli, Jalostaja ja monet muut.

Osuuskauppaliikkeet (edistyksellinen ja taantumuksellinen eli OTK:n ja SOK:n piiri) tekivät senkin tyhmyyden, että perustaessaan tehtaita tukeutuivat omiin hämäriin tuotenimikkeisiinsä. Kesti miljoona vuotta ennen kuin kuluttaja käsitti, että Panda on samassa kisassa kuin Fazer ja Hellas, eikä slogania kyllä keksitty osuuskunnan sisällä, kun karttuisa kansa alkoi vitsailla, että Katriinaa pitää panna enemmän kuin Paulaa.

Kuluttajakaupassa menestyy se, joka jaksaa poimia markat mättäiltä. Kahvin suodatinpaperi maksaa neljä kertaa enemmän, jos pakettiin on painettu saksalainen nimi. Pirkka-tuotteiden ohella suosin nykyisin Litukkaa (Lidl savoksi), jossa kulkee ihailusta mykkänä katsomassa, miten taitomiehet ja -naiset hinnoittelevat tuotteitaan.

Onneksi meillä on täällä edustettuna muitakin halpaketjuja. Viimeksi olin vailla xeropaperia, joka lienee samaa joka kaupassa, mutta hinta ei ole.

Katso sinäkin peiliin – ja suosi sekundaa!

Puhe on kuitenkin yrittämisestä. Teki minunkin mieleni pillastua kuin Vasemmistoliitto, kun työttömiä ohjaillaan opettelemaan yrittäjiksi.

Olisin itse täystuho yrittäjänä. En ole koskaan kokeillut ja iho nousee kananlihalle pelkästä ajatuksesta. Toisaalta isäni ja äitini, veljeni, isoisänä ja ainakin kymmenen lähisukulaista ovat toimineet yrittäjinä, ainakin osa hyvin menestyen.

Ellei syy ole luonnevika, kysymyksessä on suomalainen, muualla maailmassa harvinainen geeni. Jos näin on, maamme taloudellisen tilanteen huomioon ottaen joku molekyylibiologi voisi selvittää asian ja kertoa, onko ongelmalle tehtävissä mitään.

Tavallisin syy tuohon kammoon on veto päällysmiehen tehtäviin. Kun on yllyttänyt jotkut hupsut raatamaan, voi sopivalla hetkellä ryöstää kassan ja kadota. Mutta minulta puuttuu tuokin lahja – ja olen silti eläessäni tavannut monia tuo lahjakkuustyypin huomattavia edustajia. Eräskin myi pihoilla ja porttikäytävissä vettä viinana ja antoi lupaaville asiakkaille käyntikortin tapaisen, jossa oli Vesijohtoliike Huberin puhelinnumero. Vaikka Alkon kanssa kilpaileminen oli sinänsä rangaistava teko, tuon nerokkaan käyntikortin takia vesipullon heittäminen ei ollut petos. ”Tuoteseloste” oli oikea.

Brändeistä – vieläköhän tuo nimi tunnetaan. Ennen maailmassa Helsingissä juotiin raanasta ”huuperia” ja niissä rautaisissa katonrajassa olevissa säiliöissä oli firman nimi isolla ja komeasti.

Edellä olen niputtanut vapaan ammatin harjoittajat yrittäjiksi. Määritelmääni riittää, että on mahdollisuus saada liiketuloa, jonka voi sitten joko törsätä tai investoida.

Odotan että Rainer Hilli kutsuu minut ellei muusta syystä niin vanhojen aikojen muistoksi juomaan kupillisen pahaa kahvia pahvimukista, kun hänen edustamansa asianajotoimisto Roschier, minun kirjoissani vielä Roschier-Holmberg & Waselius, muuttaa Kasarmintorin varteen nousevaan aivan uuteen toimistorakennukseen, johon on tiettävästi räätälöity tilat heidän yli 350:n  kokoiselle henkilökunnalleen.

En heti muista, milloin Helsingin keskustaan on viimeksi rakennettu kerrostalo asianajotoimistolle. Edes Aikatalossa ei tainnut olla mutta ehkäpä mainitsemani toimisto oli tavalla tai toisella hankkeessa mukana, kun Keskuskadulle kohosi nykyinen rakennus, entisen Kestikartanon paikalle pyhälle maaperälle, jolla oli toiminut Helsingin palokunnan lisäksi Isänmaallisen kansanliikkeen ravintola Musta Karhu.

Kestikartanossa olen ruokaillut. Luulen että sen omisti Kalevalaiset Naiset r.y.

Mustasta Karhusta muistan Lapuan Liikkeen tilintarkastajan, jonka ruotsin kielen taitamattomuutta eräät liikkeen merkkihahmot pitivät pelkkänä etuna – kaksinkertainen kirjanpito ja yksinkertainen tilintarkastaja on hyvä yhdistelmä.

Asianomainen kuuluu päivitelleen toisillekin ravintolalaskussa mainittua kovin kallista ruokalajia ”en naken dansös”.

Luulen kyllä, että se alaston tanssijatar esiintyi Hotelli Helsingin tiloissa, ellei sitten ollut tanssiravintola Kukkuva Kello, aikoinaan tunnettu myös nimellä Fennia.