Snapchat ja Witcher

Sain opetusta ja jaan nyt vihjeitä. Olen ihmetellyt, mikä järki alaikäisillä on lähetellä toisilleen tekstiviestejä, kuvia ja videon pätkiä. Tiedän, että he ihmettelisivät vielä enemmän, mikä järki on kirjoittaa vuodesta toiseen kummallisia kirjoituksia tyhjään ilmaan ja ilman ansiotarkoitusta.

Siis lapsi ja hänen lapsensa viivähtivät yön ja lähtivät jo aamukoneelle ollakseen iltapäivällä suksilla Ylläksen suunnassa. Mainituista toinen oli se jo Karhunhampaan vaeltanut jälkeläinen.

Eilen turkkilaisten pilkkaamista kommenteissa käsiteltyä tuli mieleen, että sensuroinpa toistaiseksi sen kommenttikärpäsen, jota huvittaa kirjoitella rivejä äärettömän suuresta asiamäärästä, siitä mitä kaikkea Kemppinen ei tiedä. Luulen etteivät lukijatkaan suuresti kaipaa kirjoittajaa, joka ilmoittaa, etten tiedä mitään tekijänoikeudesta. Tiesin tai en, kun olin 25 vuotta ratkaisemassa jokseenkin kaikkia alan oikeusjuttuja tuomioistuimissa, asialla ei ole väliä. Se minkä olen kirjoittanut, on tekijänoikeus. Professorin tulkinnan ja tuomarin ratkaisun ero on juuri tämä.

Olen tavannut hovioikeudenneuvoksia ja korkeimman oikeuden väkeä, joista voisin itsekin sanoa, etteivät he tiedän paljon tekijänoikeudesta. En sano, koska väite on vailla merkitystä. Jos riidellään, heidän lausumansa ratkaisee, mutta minun väitteilläni on niin sanottu oirearvo. Oltuani puoli sataa vuotta tekemisissä näiden ratkaisujen kanssa ja laadittuani osan etenkin kirja-alalla edelleen käytetyistä sopimusteksteistä arvaukseni kuvitellut riidan ratkaisusta eivät ole pelkkää viihdettä.

Mainitsemissani tuomioistuimissa ja markkinaoikeudessa on muuten mielipiteeni mukaan pätevää väkeä näissäkin asioissa. Ja yleistäen: vankilat ovat täynnä viattomia, jotka tietämättömät tuomarit ovat tuominneet. Mutta ovet eivät avaudu ”viattomille”.

Halveksin kellon vietereitä. Sovin eilen kaljupäisen kelloseppäni kanssa, että hän vielä rukkaa mekaanisen Leijona-rannekelloni. Yllätys sinänsä, muta hiukan yli kahden minuutin heitto vuorokaudessa on liikaa tai sitten olen pahasti neuroottinen. Bussit, junat, iltauutiset ja monet muut asiat haluaa oikeasti ajallaan.

Jousivoimalla toimiva rannekello on tyhmä automaatti. Jouseen varastoitu voima välittyy kaavamaisesti osoittimiin, ja siinä kaikki.

”Witcher”-tietokonepeli hätkähdyttää renderöinnillään. Kuvat ovat aivan hämmästyttävän hyviä ja yksityiskohtaisia. Asialla on kuulemma puolalainen paja.

Kun surraan, etteivät nuoret nykyisin siis lue, tuossa pelissä juonen vaihtoehtoinen näyttää olevan mukana koko eurooppalainen kansansatuperinne, etenkin ihmesadut. Pelin idea on kuulemma hävittää kääpiöitä ja menninkäisiä ja kai muitakin satuolentoja. Valinnat tai valitsematta jäämiset kääntävät tilanteita aivan uusiin suuntiin. Päähenkilö, noituri, on menettänyt taitojaan ja joutuu opettelemaan niitä uudestaan. Sadun eli kuvitellut keskiajan maailma on täynnä odottamattomia ja odotettuja yllätyksiä.

Tuollainen peli ei ole tyhmä automaatti, sellainen kuin rannekello. Nyt olisi sopiva hetki sanoa, että olen tyhmä. Olen itse syvästi samaa mieltä. Tiedän tietokonepeleistä hyvin vähän. Mutta kuulemani mukaan ne vanhastaan tutut strategiapelit, jossa avataaria kehitetään porukalla, alkavat helposti käydä hermoille. Tästä noiturista kuulin mainittavan, että sen haluaa pelata jopa useamman kerran läpi. Se tulee siis samaan sarjaan kuin shakki ja parhaat pasianssit. Jos olisin etevämpi matematiikassa, laskisin esimerkiksi kolmen pakan Klondyken vaihtoehdot ja niiden todennäköisyydet. Sormituntumalla aitoja valintatilanteita on paljon. Ainakin minä joudu peruuttamaan sellaiseen kohtaan, jossa on kaksi tai useampia sääntöjen sallimaa vaihtoehtoa. Näin toimien peli näyttää menevän aina läpi, kuten Free Cell, jonka vuosia sitten pelasin tietokoneella (Pretty Good Solitaire) sata kertaa peräkkäin läpi. Yhtä jakoa joutui miettimään viikon.

Nuori väki on siis hylännyt Facebokin jo kauan sitten ja jotkut tyytyvät Instagramiin. Snapchatissa on piirteitä, jotka vaikuttavat hauskoilta.

Ajatus on lähetellä kavereille kaikenlaisia videoklippejä ja ehkä viestejä mukana. Arvattavasti opettajani lähettää näkymän Ylläksen lumitilanteesta ennen kuin tämä päivä on ohi.

Erikoisuus on se, että kuvat ja viestit katoavat palvelimeltakin vuorokaudessa ja säätöjen mukaan vastaanottajalta muutamassa sekunnissa. Vastaanottaja voi kaapata kuvan, mutta lähettäjä saa siitä tiedon. Tuonkin kuuluu voivan estää.

Idea on innostava. Tavanomainen kuvien kasaaminen kestää ja kuormittaa ja taitaa maksaakin. Tuhat kuvaa tunnissa… Kiitos ei. Itse päätin pysytellä kaukana Facebookista kokeiltuani sitä. Syy oli tämä blogi. Facebookissa on olevinaan niin paljon luettavaa ja kirjoitettavaa, että siihen menee elämä. Lisäksi kaupankäynti näyttää tunkeutuneen syvälle.

Muut voivat olla eri mieltä. En ole enää kovin kiinnostunut saamaan vaikutteita. Mieluummin ajattelen ja sitten lepään sen päälle.

Lisäksi tämä blogi kommentteineen taitaa toimia kuin Facebook. Videoilla chättäily on viehättävä ajatus, mutta kiitos ei minulle. En usko, että mielenkiinnon kohteet ovat samat – minulla esimerkiksi valon taittuminen männyn oksilla johonkin tiettyyn kellonaikaan.

Tämän asiakokonaisuuden tekee kertomisen arvoiseksi tieto, että näitä pelejä ja systeemejä kokeillaan nyt kouluissa ja etenkin yliopistolla opettajainkoulutuksessa. Olen selvillä siitä, että puhe verkkomediasta opetuksessa on enimmäkseen katteetonta. Se on vaikea ja enimmäkseen ratkaisematon alue. Mutta pelien suunnalta ja haarautuvista vaihtoehdoista voisi toden totta aueta jotain. Minulle on selvitelty Kivikauden elämä -pelin ajatuksia. Kiinnostavaa.