Vääriä käsityksiä

Anteeksi. Jokainen ihminen rakastaa väärinkäsityksiään. Useimmille erehdyksistä riippuminen on henki ja elämä.

Älä koskaan toteuta toisen unelmia.

Päivän mainoskikkailu on ”Suomi-teko”.

Suomi-tekoni on: murskatkaa unelmanne.

Tuossa ei lue: murskatkaa toisten unelmat. Se on isän ja äidin, vanhempien ja työnantajien ja virastojen päätoimi. Siihen voi luottaa, että tuo puoli on hoidossa.

Jokapäiväinen rytmi on kaksijakoinen eli ei mitään valssia. Se jakautuu valveeseen ja uneen. Tiedämme riittävän varmasti pohdittuamme tietoisuuden ongelmaa hyvin kauan, ettei näiden kahden raja oli pystysuora, vaan vaakasuoraan mutkitteleva.

Hyvin pieni lapsi putoaa uneen samalla tavalla kuin lakki putoaa naulasta. Nyt se itkee. Nyt se nukkuu.

Varttuneella valveen alla vetää unen eli unelmien virta. Eilen kirjoitettiin kaksipohjaisista järvistä eli saivoista, joita saamelaisuskomuksissa pidettiin todellisen maailman osina. Tänään puhutaan monipohjaisesta joesta, jonka nimi siis on ”mieli”.

Kiinalaiset runoilijat eivät jankuttaneet persikankukan kuvajaisista virran pinnasta tuodakseen esiin kauneutta tai edes kauneuden ongelmaa. Hetken katsottuaan ei näet enää tiedä, kumpi on kukka ja kumpi sen kuvajainen. Viesti on liike: virta vie kukan ja kuvajaisen. Virta on jokin, josta tunnemme vain pinnan, ja senkin huonosti. Mitä Jangtsessa on ja liikkuu aistien ulottumattomissa, siis syvällä, siitä emme saa edes tietoa.

Ja sinun mielesi on suuri joki, kuten Jangtse. Virran nimen voit vaihtaa mieleiseksesi. Minulla se on Luiro, yläjuoksu. Siellä on välähdykseltä kirkkautta, joka johtuu eloperäisen aineksen ohuudesta. Suuri osa on joko hirvittävästi tai uskomattomasti kiemurtelevaa, tunkkaisen oloista, suolla seisovaa vettä. Siellä viihtyvät ylettömiin hyönteiset eli pienet ajatukset.

Li Bao sanoi tätä 1300 vuotta sitten ja Vanha Lappi tiesi saman. Tunturissa ei elä. Taivaan tavoittelija on tuomittu kivettymään ja sitten rapautumaan.

Anteeksipyynnöllä aloittaminen johtui tällä kertaa kaksinkertaisen vaivan aiheuttamisesta lukijalle. Ensimmäinen on jo mainittu. Toinen on tämä.

Mielemme pinnalle liikkuu majesteettisesti pilvien, auringon ja kuun kuvia. Jos haluatte välttää Li Baon kohtalon, älkää syöksykö syleilemään niitä. Sitkeästi toistellut tarinan mukaan runoilija, jonka nimi kirjoitettiin ennen Li Po, oli yhdenkin kerran niin juovuksissa, että halusi puristaa syliinsä kuunsillan. Mitenkäs kävi? Henki meni. Hukkumalla.

Päivän sanat ovat osakeyhtiö ja yksityistäminen. Kello ei ole ihan kahdeksaa aamulla, mutta olen jo kohdannut aamuannoksessani televisiota ja lehtiä puoli tusinaa tapaa käyttää noita sanoja vasten mieltä.

Osakeyhtiö on edelleen monella kielellä ”nimetön yhtiö” eli anonyymi (société anonyme). Yhtiölle voi olla nimi, mutta osuuksilla ei ole. Rahasijoitukset ovat nimettömiä.

Järjestelmän sanotaan syntyneen varhaisrenessanssin Italiassa. Kaksinkertaisesti väärin. Tuntemamme järjestelmä syntyi noin tuhat vuotta sitten nykyisen Barcelonan seudulla; sääntöjä ja sertifikaatteja on tallella yllättävän paljon. Ja osakeyhtiöllä oli selvä malli antiikissa, hautausapuyhdistykset, joiden keskeinen tehtävä oli omistaa ja hallita hautausmaita. Se oli iso asia monijumalaisissa miljoonakaupungeissa. Niistä kehittyi korporaatio eli korpus eli kirkko.

Osakeyhtiön tarkoitus ei ole tuottaa voittoa. Osakeyhtiö on tapa jakaa vastuuta rahallisesti ja toiminnallisesti. Lähi-ilmiö on vakuutus, etenkin merivakuutus. Rahat menevät, jos kauppa ei käy. Mukana olijat saattavat selviytyä menettämällä vain sijoituksensa, ei koko omaisuuttaan.

Joku sanoi aamulla: osakeyhtiö on aina yksityinen. Ei ole. Suomessa on jos mitkä määrät kuntien tai valtion yksin omistamia osakeyhtiöitä. Se sekä etu että ongelma. Valtion yksin ohjaaman toiminnan suuri ongelma on vastuun kohdistaminen. Monta sataa vuotta selvittiin valehtelemalla, että yksittäinen viranhaltija ei vastaa virheistään. Eräiden virkamiesten erottaminen tehtiin hyvin vaikeaksi.

Yksityistäminen kai tarkoittaa julkisen vallan toimien ostamista elinkeinonharjoittajilta. Sitä on tehty aina. Kansakouluuni ei perustettu halonhakkaajan tointa, vaan tehtävä ulkoistettiin Mies-Miinalle ronttipalkalla.

Kysymys on miten. Miina-vainaa voitiin vaihtaa johtajaopettajan päätksellä toiseen ”alihankkijaan”. Onneksi niin ei tapahtunut. Ikävän työn tekijät eivät olleet siihen aikaan järjestäytyneitä ja työehtosopimukset olivat lapsenkengissään.

Kysymys on siitä, miten vastuu organisoidaan, ydinkysymyksenä kenen tehtävä on toimia ja ketä moititaan, jos asiat joutuvat hunningolle.

Osakeyhtiö ja yksityistäminen on yksi järkevä malli. Kauhavalla oli Jylhän Sähkö Oy. Isosisäni saattoi olla sen suurin asiakas elokuvateatterin takia. Hallituksen jäsen hän varmasti oli vaikka varoi järkevästi kaikkia kunnallisia luottamustehtäviä.

Ja firma oli ”yhtymä”, ei yhtiö. Syy oli toisaalta isoisäni itsevaltainen luonne eli halu käskeä ja päättää eli siis käytännössä vastuu. Elinkeinoelämän ”demokraattisuuden” vaikutuksista hän oli suorittanut itse osallistuvaa havainnointia talvella, keväällä ja etenkin kesällä 1918.