Ian Kershaw

”To Hell and Back. Europe, 1914 – 1949)” on siis se jatkuvasti mainostamani kirja viime vuosisadan historiasta.

Myös Hobsbawm (Äärimmäisyyksien aika. Lyhyt 1900-luku) väistyy nyt. Näitä kevyemmässä sarjassa on useita ottelijoita. Raskaassa sarjassa on suuri määrä hyvinkin perinpohjaisia kirjoja, jotka ovat historiantutkimusta ja siksi väistämättä vaikeita valistuneelle yleisölle. Tutkimuksen lukeminen edellyttää aina perehtyneisyyttä aikaisempaan tutkimukseen, koska historia ei ole koskaan totta. Se on parhaimmillaan vain vakuuttavaa.

Kershaw’n uutta teosta on hyvä täydentää Tony Judtin loisteliaalla ”Postwar” -tutkimuksella. Judt, joka kuoli, kirjoitti aina hyvin. Kannattaa harkita hänen kaikkien kirjojensa hankkimista ja lukemista. Jos siis osaa englantia hyvin.

Lukijani tietävät, ettei minun arvioihini yleensä kannata luottaa etenkään kirjallisuudesta, taiteesta ja historiasta puhuttaesa.

Kustantajat tietävät sen.

Tarjouduin suomentamaan Kershaw’n kirjan (520 sivua) ensin tämän hetken tariffin mukaiseen normaalihintaan ja sitten 6500 eurolla 5 kuukaudessa. Tarjous hylättiin.

Kustantajilla ovat rahat vähissä eikä lukijoita oikein ole. Kustantajien mielestä se on lukijoiden vika. Itse olen tuostakin asiasta eri mieltä.

Koska alkuperäiskustantaja on iso, Penguin – Allan Lane, en saa sieltä oikeutta julkaista tekstiä suomeksi verkossa. Jos saisin, suomentaisin sen ilmaiseksi tämän rinnakkaisblogina. Harmi. Eivät he kirjasta vaatisi ennakkoa enempää kuin pari tonnia. En ole kustantaja. Järkevää kyllä apurahoja ei myönnetä yli-ikäisille.

Lähetän tästä kirjoituksesta linkin myös Touko Siltalalle, niin voin sitten moittia häntäkin jälkeenpäin samaan hengenvetoon. Touko julkaisee liiankin hyviä kirjoja. Kuinkahan siinä käy? Otavassa mainitsin asiasta, koska he julkaisivat Kershaw’n edellisen, tätä paljon huonomman Hitler-kirjan. Vastaus oli ”älä soita meille, me soitamme sinulle”.

Kustantajat ja kirjalliset johtajat ovat aina ylpeilleet sillä, etteivät he lue kirjoja. Jos he kuitenkin joskus toimivat toisin, he sanovat lukemiseksi sellaista, että selailevat 500-sivuista kirjaa minuutin tai puolitoista minuuttia ja ovat sitten kirjasta jotain mieltä.

Se on uutta ja hiukan surullista, että kustannustoimittajat eivät liioin tuottaisi maallemme kunniaa PISA-testissä. Joku voisi ihmetellä, etteivät kustannustoimittajat osaa lukea ja kirjoittaa, koska monet heistä ovat maistereita tai sinne päin.

Näin se vain on, ja syyksi väitetään digitalisoitumista. Se ei ole syy. Syy on ammattitaidon romahdus, ja sen syy puolestaan on alan erittäin huono palkkaus.

Tällainen sättiminen voi johtua otsalohkodementiasta. Hyvin suuri osa lähisukulaisistani ja tuttavistani toimii tai on toiminut kustannusliikkeessä, kuten olen tehnyt itsekin. Muistelmista ja historiikeista huomaa, että mainitsemani tauti ei ole alalla harvinainen. Uudessa väitöksessä mainitaan sen oireina ”persoonallisuuden muutokset, käytösoireet, sosiaalisten käytöstapojen häviäminen, tunteiden katoaminen, impulsiivisuus, toistava käytös, apaattisuus ja toiminnanohjauksen vaikeudet”.

Bingo.

Samaa oireyhtymää näyttää edustavan The New York Review of Books, (C.M. Clark), jota on yleisesti pidetty koko maailma huomioon ottaen johtavana kirjallisuuslehtenä, etenkin kun se julkaisee kaunokirjallisuuden ohella jatkuvasti arviointeja esimerkiksi historiaa ja filosofiaa sisältävistä kirjoista.

Uusimmassa numerossa julkaistussa arvioinnissa todetaan ensin sama, mitä olen itsekin toistellut. Kershaw onnistuu suodattamaan tuhat erillistutkimusta selkeiksi ja suhteellisen lyhyiksi luvuiksi. Esimerkiksi se kertomus, miten Puolan, Tshekkoslovakian ja itäisen saksan kävi Stalinin puristuksessa vuodesta 1945 vuoteen 1949, on sekä kammottava että erittäin vaikea esittää selkeästi ja pahoihin puolueellisuuksiin lankeamatta. Kershaw’n puolen sivun yhteenveto Suomen 40-luvusta välirauhan jälkeen on ensimmäinen näkemäni englanninkielinen teksti, jossa faktat ovat oikein; se on hyvä testi.

Siteeraan suiomentaen:

”Kershaw käsittelee tarinansa synkkää aineistoa ainutlaatuisella taidollaan punomalla teemat toisiinsa analyyttisesti ihailtavan selkeästi. Kirjan polttopiste on enimmäkseen politiikka tai geopolitiikka, mutta maatalous, kristilliset kirkot ja popularikulttuuri (mukaan luettuna Kershaw’n oma lemmikki rugby-liiga) saavat nekin kaikki jatkuvasti huomiota. Kertomusta Euroopan toisesta Kolmikymmenvuotisesta sodasta ei ole milloinkaan kerrottu paremmin, ja keino on tässäkin sama raitis, inhimillinen proosa, johon lukijat rakastuivat hänen edellisessä, palkitussa teoksessaan, kaksiosaisessa Hitler-tutkimuksessa. Toisilla tämän aikakauden Euroopan historioilla on ollut ja varmasti on jatkossakin enemmän kerrottavaa Euroopan sekaantumisesta maapallon muiden osien asioihin, laista, mediasta, sosiaalisesta muutoksesta ja Euroopan valtioiden kasvavasta riippuvuudesta Yhdysvalloista, jonka nousua hegemoniaan vauhdittivat kirjassa kuvatut tapahtumat. Muta Kershaw’n kertomus on valaiseva juuri siksi, että analyysissä polttopiste pidetään pienenä ja näemme siten maanosamme kuin taistelevien voimien graafisena esityksenä, kuin sääkartan myrskyrintamina ja tuulinuolina.

= = =

Sitten nousi etenkin lännessä Saksan uudenlainen politiikka; demokraattinen, moniarvoinen, rauhaan pyrkivä, yhteisymmärrykseen tähtäävä toiminta, joka tavoitteli harmoniaa naapureiden kesken. Ja silti 25 vuotta rautaesiripun kaatumisen jälkeen EU kamppailee edelleen saadakseen otteen Saksan valtion yhdistymisen seurauksista, ei siksi, että Saksa olisi uhka, vaan sen takia, että Saksan taloudellinen paino ja poliittinen voima ovat muuttaneet Euroopan Unionin sisäisen tasapainon. ”Saksan kysymys” oli Euroopan kysymys 1900-luvun pimeinä vuosina, ja sitä se on myös tänä päivänä.”