Työtä se teettää (6 980 724 katselua)

Blogin laskuri Site Meter on lakannut toimimasta. Jostain syystä firma ei vastaa edes pyyntöihin lähettää uudet kirjautumisen keinot. Olkoon mokoma. Blogi on Blogspot -pohjalla eli Googlen omistama ja yleistiedoissa on päivittäiset blogilla käynnit.

Yli kymmenen vuotta sitten oli pitkä jakso ennen laskureiden ilmaantumista. Otsikon luku on Googlen ilmoitus, tänään. Päivittäinen katseluiden määrä on noin 3 000. Näen suoraan suosittujen aiheiden lukemat. Niinpä koetan välttää sellaisia teemoja. Se niin särvittää.

Luku on suuntaa antava. Site Meter mittasi erikseen käyntejä ja vilkaisuja eli sivulla viipymisen aikaa. En oikein uskoisi, että ero on niin selvä. Silti kunnioitan verkkomainostajia. Ei ole yhteydenottoja, vaikka sata tuhatta klikkausta kuukaudessa on paljon. Mainostajat ovat viisaita. He tietävät etten ottaisi mainoksia ja että lukijani ovat saitaa väkeä, ostohaluttomia.

Kiitollinen olen siitä, että epäkaupallisuuttani kunnioitetaan. Näiden ilmaiskirjoitusten takana on aika usein 4 – 8 tunnin työ per päivä. Kenenkään ei tarvitse tulla sanomaan, että kysymyksessä on mielenvikaisuus. Tiedän sen. Eilen laskin budjettia, koska hyvä Osuuspankki lähetti ripeästi tarjouksensa remonttilainaksi. Kysymys on siitä putkiremontista. Laskelmani kertoo sumeilematta rahan tarpeen. Sitä kieltämättä on.

Helsingin Op:n mainitseminen oli ilmainen mainos. Ripeää ja asiallista toimintaa, hyvät verkkosivut, ei tiedettyjä Panama-kytkentöjä.

Jos tiedätte esimerkiksi lehden, joka julkaisisi mojovaa palkkioita vastaan näitä huonompia kirjoituksia, älkää vaietko. Näennäiskirjoituksista maksettiin ennen komeasti.

Kommentteja hyviin kommentteihin alaotsikkona Volter Kilpi vai Väinö Linna. Yllytän olemaan pitämättä sellaisesta, mikä ei tunnu käyvän pirtaan. Emme ole enää koululaisia, paitsi ne lukijat, jotka ovat vielä koululaisia.

Ei ole mitään järkeä lukea sellaista, mikä ei maita, kuten esimerkiksi Tolstoita tai Linnaa.

Jos suositte järjettömyyttä, kuten itse teen, voisi muistaa pääruoan lisäksi salaatin ja jälkiruoan. Esimerkiksi jytyisen teoreettisen filosofian annoksen jälkeen jokin sarjakuva tekee oikein hyvää, tai sen puuttuessa hupsuttelusivusto, jollaisia verkko tarjoilee runsaasti. ”Koirien älykkyysosamäärät on selvitetty…” (MSN.com). Jos joku selvittäisi, mikä on ”älykkyysosamäärä”, kiinnostuisin. Toistaiseksi olen sillä kannalla, että kysymyksessä on karkea projektiivinen testiperinne, joka on mittaavinaan eräitä valmiuksia ja jota taikauskoiset amerikkalaiset pitävät yhtä hienona ihmisen mittarina kuin vuosituloja. Koska Trump on niin rikas, hän on siis suunnattoman älykäs ja lahjakas… Meksikon huumekartelleista löytyy suhteellisesti vielä rikkaampia ihmisiä (suhteessa maan BKT:hen), ja huumeala välttämättömine joukkomurhineen on vielä vaativampi kuin kiinteistö- ja media-ala.

Siis ellei Kilpi tai Linna maita pääruokana, kokeilkaa jälkiruokana.

Ensimmäiseksi: oppikaa vauvoilta. Useimmat vääntävät kasvojaan ja pirauttavat pienen itkun saadessaan kielelleen jotain todella makeaa ja hyvää. Herkullisuuden tunnistaminen ja siitä nauttiminen on opittava.

Kilpi ja Linna: ajatelkaa, että muutatte vieraalle paikkakunnalle tai hankitte tositarkoituksella kesäpaikan tuntemattomalta seudulta. Voitte oikein hyvin marinoitua omassa kataluudessanne, mutta toinen vaihtoehto on tutustua seutuun ja sen ihmisiin. Kokemuksen mukaan se kannattaa tehdä taiten ja silti siihen menee aikaa.

Suomessa ei edelleenkään ole hyvä ajatus mennä maalaiskunnan raitilla esittäytymään saksalaisittain paikalliselle Aminoffille tai Hackmanille ja kysymään kiihkeästi, milloin voisi pistäytyä kylään. Nimet tulivat mieleen eräästä kunnasta, jota tunsin hiukan, ja jossa käytännössä kukaan kyläläinen ei ollut eläessään käynyt tietyissä kartanoissa. Kun seutu on laajasti ottaen pohjoista Hämettä, moraalisääntö on ”ei ruukata”.

Linnan Pohjantähden osittain kuviteltu Urjala on vaativa ympäristö. Ihmisten tunnistaminen ei riitä. On saatava käsitys kunkin asemasta yhteisössä ja tieto siitä, ketkä eivät ole olleet kolmeenkymmeneen vuoteen puheväleissä ja kuka on teloittanut Kapinassa kenen isoisän.

Tolstoin tavoin Pasternak on tässä suhteessa erittäin vaativa. Olen joskus lukenut, kuinka monta henkilöä näiden herrojen suurromaaneissa esiintyy nimellä. Ehkä joku muistaakin. Joka tapauksessa romaanin maailmaan tunkeutuminen tuntuu aluksi epätoivoiselta. Paljon vaikeampi on sitten Proust, jonka henkilöistä ja paikannimistä kannattaa aluksi laatia kortisto, sivunumeroviittauksin.

Miksi nähdä tällainen vaiva? Hyvä kulttuuripohja ei auta pätkääkään, jos selkä on kipeä tai velkojat hyppivät katolla.

Olen kuullut ihmisistä, joiden aika tulee pitkäksi. Itse mässäilen törkeästi harva se päivä ajamalla mielessäni erilaisia kokemuksia ja pätkiä kirjoista ja elokuvista (ja musiikista).

Erikoisen mieluisaa on keksiä kontrafaktuaalisia käänteitä. Entä jos Akseli Koskela olisi kiukuspäissään hukuttanut säkissä järveen Ilmari Salpakarin ja lähtenyt pakoon oikeudenmukaista rangaistusta jääkäriksi Saksaan ja suorittanut yleisen sekasorron vuosina yksityisesti oppikoulukurssin Tampereen lyseossa ja hänen poikansa Vilho olisi kirjoittanut jatkosodan asemasodan aikana väitöskirjaa sosiologiasta…?

Ja muuten – lukijan kannattaa muistaa, että kirjailija ja hänen tekstinsä ovat eri asioita. Eilen mainitsemani J.O. Ikola (Vaasan Jaakkoo) kiinnostaa minua aivan tavattomasti muun muassa siksi, että kirjoittajana hän oli tarkkanäköinen ja hyvävaistoinen mutta ihmisenä, ennen kaikkea poliitikkona, täydellinen tumpelo, joka osasi aina olla väärään aikaan väärässä paikassa. Sen joka pitää kinkusta ei tarvitse suosia sikaa, pikemmin päinvastoin.