Murremodernismi

Sain valmiiksi Vaasan Jaakkoo äänitteiden tekstit ja pitkän esittelyn, josta tuli oikeastaan essee. Tämähän lähti liikkeelle tiedosta, että erikoisryhmät haluavat helposti sulavaa kirjallisuutta – äänitteinä. Yleensä tekstin äänitteiden käyttö on Suomessa yhtä surkeaa kuin e-kirjojen.

Tässä tapauksessa kohderyhmä on etenkin vanhainkodit ja palvelutalot eli ne paikat, joissa murteen taitajat nyt ovat.

Työtä tuollaisessa on aivan hirveästi. Tunnen itseni marttyyriksi. Selkä niksahti, kun tarkastin skannauksia ja nostelin ja siirtelin päiväkaudet kirjapinoja ja erikoisen painavia niteitä.

Omaa hölmöyttä. Tuollaisen työn äärestä pitäisi ainakin tunnin välein nousta verryttelemään ja venyttelemään. Valitettavasti olen tässä asiassa siis samaa mieltä kuin lääkärit ja muut hyvää tarkoittavat piirit, joiden hankkeita muutoin vastustan.

Kirjallisuudessa murre ja omatekoinen kieli ovat kutakuinkin sama asia.

Omatekoisia kieliä toivat runoilijat ja sitten modernistit, kuten James Joyce.

Suomern merkittävin modernisti oli Aleksis Kivi. Hänen kielensä ei ole Nurmijärven seudun murretta. Myös ”Seitsemän veljeksen” kieli on sekä sanastoltaan että muodoiltaan kovin kummallista myös verrattuna muuhun hiukan vanhempaan ja saman aikakauden suomalaiseen kirjallisuuteen.

Murteen pitäminen naurettavana tai tuomittavana on opettajakunnan ajaman kielen standardisoinnin eli niin sanotun kirjakielen sivutuote. Koskenniemi pysyi aina akateemisen kirjakielen kehyksissä, Eino Leino ei. Leino käytteli ajoittain aika holtittomasti omatekoisia sanoja ja itse keksittyjä muotoja.

Niinpä Hj. Nortamo, Vaasan Jaakkoo ja Volter Kilpi kuuluvat saman ryhmään, johon muuten voisi lisätä myös Maria Jotunin. Aikalaisiakin he olivat.

”Alastalon salissa” nauttii suurta mainetta ja arvostusta, vaikkei juuri kukaan jaksa lukea sitä. ”Kirkolla” arvioidaan Suomen kirjallisuuden huippuihin. Mutta monesti Kilven arvioidaan ajautuneen koukeroisuuteensa romantiikan ja ehkä ekspressionismintietä. Mielestäni hän loi itse itselleen otteen kirjallisuuden kieleen ja kuuluu siten modernisteihin, kuten muuten myös Hellaakoski ensimmäisissä kirjoissaan ja samoin Mustapää.

Nortamo kirjoitti pari keskinkertaista romaania ja tyhjensi pajatson raumalaisjutuillaan, jotka saivat erinomaisen vastaanoton, mahdollisesti siksi, että ne ovat hyviä.

Jaakkoo julkaisi pelkästään kirjoissa satoja pohjalaishumoreskeja ja lehdessään vielä paljon enemmän ja nousi niillä maakunnassa merkkihenkilöksi, mutta ei ulottunut murrerajan yli ja on nykyisin unohdettu.

Sanomalehtipakinointi oli sotien välisenä aikana niin kovin tavallista ja yleensä niin heikkotasoista. Että ei ihme. Uuden Suomen Olli teki saman kuin myöhemmin Helsingin Sanomien Kari eli jalosti palstantäytteestä, siis toinen huumoripakinasta ja toinen pilapiirroksesta, korkean näkyvyyden instituution.

Ollin parhaatkin jutun tuntuvat nykyisin turhanaikaiselta venkoilulta eli eivät naurata. Kari Suomalaisella on erinomaisia vitsikuvia ja kyllä hän oli kansainvälisen tason piirtäjä mutta eipä hänellä taida olla kuin ne entiset ihailijat, sellaiset kuin minä, joka tosin ajattelin asioista ja ihmisistä melkein järkiään eri tavoin kuin hän.

Karin voisi kyllä nostaa esiin puhuttaessa yksimielisestä rähmällään olosta. Oli hän yksimielisyyden särö, johtavan lehden johtava mielipide, joka oli johdonmukaisesti ryssää ja muuta hullutusta vastaan.

Jos Kari oli katkeroitunut romantikko ja yleensä kaikkea uutta ja raikasta vastaan, Olli oli väärin ymmärretty mestari. Siihen hän vaikutti itse eniten.

Vielä nuoruusvuosinani valiteltiin, ettei kirjallisuudessamme ole juurikaan kaupunkilaiskuvauksia eikä siis aikojen muuttumisen mukanaan tuomia ongelmia. On se totta, että Vartion, Meren ja Rintalan juuret olivat syvällä perinteessä.

Mutta alemman keskiluokan toi kirjallisuuteemme juuri pakinoitsija nimimerkki Olli. Kaikkien historioiden ja tutkimusten mukaan hän kirjoitti ironiaa ja satiiria etenkin byrokratiasta ja oli kova pilkkaamaan perusteetonta tärkeilyä.

Kuitenkin hän edusti ennen kaikkea toimihenkilökirjallisuutta, joka on kirjallisuutemme ja elokuvamme laiminlyöty autiomaa.

Pakinoiden ”minä” (vanhaan tyyliin joskus ”me”) ja etenkin kertoja ystävä ja huonetoveri Kalle Niemeläinen ovat tyylikkäitä, tyylipuhtaita toimihenkilöitä. Samaa voi sanoa kamreeri Jakarista, vaikka hänen hahmonsa on turhan lähellä pakinoitsija Tiituksen Herra Kenosta, joka tosin oli ammatiltaan hämäräperäinen liikemies.

”Ajattelemattomat ajatukset” eli Manasse Olotilanne ja Otso Kirjosiipi heijastelivat toimihenkilöluokkaa. Ja yllättäen Vaasan Jaakko, Jaakko Oskari Ikola, on tässä asiassa samaa joukkoa. Kun hänen tuotantonsa lukee kokonaisuudessaan, ei se olekaan niin talonpoikainen eikä varsinkaan maahenkinen kuin väitetään. Jopa pohjalais-stereotypiat jäävät aika vähälle. Hänen tarinoissaan vilahtelee kauppiaita, klubeja, pankkeja, ravintoloita ja ties mitä ja sankareina todellisia toimihenkilöitä, sellaisia kuin herra Plumpäri, jonka yritykset kunnostautua menevät säännöllisesti myttyyn, sekä koko joukko kaupanhoitajia, insinöörejä, juustomestareita ja erilaisia pikkuherroja.

Voi olla, että tästä tulee vielä sanomista, kun seuraavan kerran tapaamme, mutta Vaasan Jaakkoo oli Antti Tuurin suuri edeltäjä, mitä Antti Tuuri ei ikinä tunnusta, vaan luultavasti lyö. Eri vesillä pestynä, toisen sukupolven miehenä hän kirjoittaa juuri samoista asioista, vähävoimaisista ihmisistä instituutioiden armoilla. Tuurin ”Pohjanmaa” on loistava kertomus siitä 1980-luvun päivästä, jolloin suomalainen maaseutu kuoli.