Rakkaat helat ja laitteet

(Kuva: Kaupunginmuseon - esijohtoliike Huber, 1920-luku)

En uskalla mennä Billnäsiin enkä Porvooseen. Jos on muita saman taudin vaivaamia, älkää googlatko sanalla ”perinnemestari”. Tuolla haulla näet löytää yllättävän monta rautakauppaa, joissa tiettävästi myydään perinnerakentamiseen tarkoitettua tavaraa. Ainakin osa on peräisin purkutaloista.

Kysymys menneen ajan vessan vesisäiliöistä tuntuu järkyttäneen lukijoitani syvästi. Katonrajan valurautasäiliöistä ”Teho” on tuttu koulun vessasta ja ”Siro” muista julkisista tiloista. ”Simplex” tulee myös mieleen, mutta ilmoitan epävarmuutta 1938 valmistuneen kotitaloni varusteista. Luulen muistavani, että tuo ”Vesijohtoliike Huber A.B.” oli valettu laitteeseen, mutta lukiko sen otsassa ”Simplex” vai ei, siitä en ole varma.

Ehkä viisas veljeni ilmoittaa, miten asia on. Sama tieto on tarjolla, jos joku lukemattomista serkuistani tarttuu asiaan.

Nyt, kirjoittaessani, kallistun tuohon Simplexiin, sillä minulla oli hienostelevainenluonne jo ennen kouluikää, ja on mahdollista, että olin selvitellyt varhain asiaa. Kieli on latinaa ja merkitys on ”yksinkertainen”. Sen jälkeen jossain uudemmassa talossa nähty ”Teho” tunti viheliäisyyden maalaiselta, suorastaan osuuskauppahenkiseltä.

Helsinkiä en siis tuntenut lainkaan, mutta kun setäni Jorkku, sorvari, oli töissä nimenomaan Huberilla, jonka tilat olivat Köydenpunojankadulla. En ole varma, kävinkö siellä koskaan. Kadun nimi oli niin kurkkua kuristavan jännittävä, että sai jäi mieleen. Joka tietoa lisää, se tuskaa lisää. Tuolla seudulla todella oli aikojen alussa köydenpunomo. Sen lähellä oli muistelmakirjailija Ramsayn omistama Hietalahden höyrysaha, joka sattui palamaan, mutta onneksi mamma osti uuden.

Setäni on kuollut ja lisäksi hän siirtyi Huberilta luullakseni 60-luvulla Aerolle, siis nykyiselle Finnairille, edelleen tekemään ympäripyöreää työtä. Hän oli merkittävä kyky, vaikka luultavasti Kemppisen veljeksistä lahjakkain oli Kale.

Jos nyt joku kohauttaa kulmiaan, pojat eivät päässeet minkäänlaiseen kouluun. Vain vanhin seilasi Kristikan kautta Norssiin hiukan samassa hengessä kuin herrasväet harrastivat kesäkissoja. Kahdeksan ja puolen keskiarvolla hän sai kuitenkin luvan siirtyä juoksupojan tehtäviin eli tienaamaan omalle isälleen juomarahaa ja jättämään koulun. Hän toivoi aikaa parempaa, ja sota syttyikin.

Noita vanhojen osien rautakauppoja pelkään, koska voisin menettää malttini täysin. En ole näitä Panu Kailan opetuslapsia eli ihastelen vanhoja rakennuksia ja etenkin uljasta hirsityötä, jos joku toinen on tehnyt sen. En ole koskaan tuntenut tarvetta pelata sillivesien kanssa ja keittää punamultaa, kun kaupasta kumminkin saa aika hyviä väärennyksiä. En keräile pajanauloja ja mielestäni koreasti tehdyt hienotakeet (taokset?), kuten lukot ja saranat, ovat oikealla paikallaan museossa.

Mutta helat ja sähkölaitteet!

Muuta asiaa etsiessäni olin näkevinäni, että                                                   tunnetussa huonomaineisessa halparautakaupassa myydään juuri sellaisia kiristettäviä tuulihakoja, jollainen minulta puuttuu yhdestä ikkunasta. Aion kiirehtiä selvittämään tuon asian viivytyksettä.

Varsinainen pahennuksen pesä on Billnäsissä. Itse löysin kunnankirjastosta Anette Ringbomin ”Rakennusapteekin käsikirjan”. Vaikka en löytänyt siitä valurautaisia vessan vesisäiliöitä, kirja on muuten järisyttävä. Suoraan sanoen mitään näin pornografista en ole nähnyt aikoihin. En ole keksinyt, mihin sen kätkisin, etteivät asiattomat saa sitä käsiinsä.

Olisitteko te tienneet, että aidon näköistä, langasta kudotulla sukalla päällystettyä sähköjohtoa saa ostamalla? Puhumattakaan että menneisyydestä niin tutut kierrettävät katkaisimet ovat myynnissä. Löytyy sekä pinta-asennukseen että upotettavia. Ja on se keinuvipukatkaisin.

Toisaalta en saanut silmiini lapsuuteni ihmettä, seinän suuntaan alustalleen asennettavaa keinuvipua, joka oli pikkusormen nivelen kokoinen bakeliittipalikka, akseli keskellä. Kun painoi punaista päätä pienellä tahmealla sormellaan, se painui alas ja musta nousi ylös. Ja sama toisin päin. Siinä sivussa sitten sähköt syttyivät ja sammuivat. Mutta valojen räpsytteleminen ja ovissa roikkuminen olivat lapsuusvuosieni kaksi suurta intohimoa.

Muistaakseni yksi veljistäni, mahdollisesti se nykyinen laamanni, keksi että tuollaisella katkaisimella voi morsettaa. Siinä taisi kuitenkin käydä niin, että äiti tai Taata teki viestiliikenteestä lopun. Eikä se ollut edes oikeaan morsetusta. Partiossa me opettelimme sähköttämistä ensin koputtamalla ja lopulta ihan oikealla sähkötysavaimella, joka piti aitoa ääntä, ja kyllä siinä oppikin ainakin kokeissa lunttaamisen tarpeisiin.

Nyt huomaan kauhukseni, että ainakaan ruotsin kokeisiin ei olisi menemistä, koska en muista, mikä ruotsalainen å on morsemerkeissä.

Lunttasin. Ti-taa-taa-ti-taa.

Varoitan teitä lukijoitani mainitsemastani kirjasta. Pelkästään ruuveja on sivukaupalla ja kulmarautoja ja hakoja vaikka kuinka. Vähemmälläkin tärvelee elämänsä.

Kun nimittäin samalla mietin, onko lukijoissani enemmänkin sellaisia, jotka eivät tiedä, mitä morsettaminen merkitsee. Vanhoista radioista, joiden viritysnupin pyörittely oli sekin niin suuri huvi, että yksi veljistäni jäi alalla koko iäkseen (radiotekniikka), kuului tititystä aivan joka puolelta. Yleensä vauhti oli niin hurja, että lähettäjänä saattoi olla kone tai sitten automaattiavainta paiskova ammattilainen.

Eräs mukana ollut kertoi, että kauhea merkki suurhyökkäyksen tulosta oli venäläisten sähkötys. Kevätkesästä -44 vihollisen sähkötysnopeus nousi huimaavaksi ja sähkötyskäsiala oli vierasta mutta ihailtavaa. Melkein mokkeritkin ymmärsivät kolkon sanoman: Jäämeren laivaston ammattilaiset on tuotu kehiin Kannakselle.