Siivoamisen kunniattomuus

Kymmenen kärjessä -telineessä näkyy kirja, joka tuo mieleen siivoamisen kunniattomuuden. Joku ihminen ilmoittaa olevansa asiantuntija, mikä on mahdotonta, ja kertoo että jokainen voisi hyvin heittää menemään melkein kaikki tavaransa, koska ne ovat tarpeettomia.

Logiikka on virheetön. Itse kukin voisi myös hirttäytyä. Sopivasta näkökulmasta ja etäältä olemme kaikki tarpeettomia.

Kukaties tarkoitus on hyvä. Roinan osteleminen on muotia. Todellisuudessa se on aina ollut muotia ja aina on väitetty, että se juuri nyt on todellinen vitsaus. ”Naisten kuningaskunnissa” eli ranskalaisten keksimissä tavarataloissa tarkoitus oli houkutella löysää väkeä tekemään joutavia hankintoja ja se onnistui mainiosti. Tavaratalo on sekin rautatien lapsi. Tosin esimerkiksi Au Bon Marché oli ryhtynyt Pariisissa myymään silkkiä ja sateenvarjoja jo 1830-luvulla.

Markkinoilla ja toritapaamisissa oli kuitenkin jo kymmenen tuhatta vuotta tyrkytetty tarpeetonta tavaraa äkkinäisille ja menestytty. Arkeologia todistaa, että jotkut tarpeettomuustuotteet, kuten meripihkan palaset, liikkuivat halki mantereen tuulihaukan vauhdilla.

Vanhat taikauskot ovat hyvin sitkeitä. Jos kysymyksessä on kirkkokunta tai tiede, villit valeet nousevat kerran toisensa jälkeen kuolleista.

Olemme kaikki magian orjia. Pyhäinjäännösten palvontaa harjoitetaan edelleen; Torinon käärinliina kiinnostaa. Aitoja Kristuksen ristin palasia on tallessa kokonaisen lautatarhan verran. Jos huutokauppakamari saisi myydäkseen Edisonin alushousut, hinta voisi olla huima.

Ainakin itse tunnen pyhää väristystä katsellessani joitakin muistoesineitä enkä ole edes huolestunut siitä, ovatko ne aitoja. Yhdenkin kerran kävelin Kööpenhaminan kaupunginmuseossa, jossa oli yhdessä huoneessa  Kierkegaardin tavaroita, jokin tuoli ja imupaperi tai vastaavaa. Jäin miettimään, miten hän ja H.C. Andersen, molemmat siis täysin avuttomia naisen metsästyksessä, tapasivat toisiaan ja käsittivät välittömästi molemminpuolisen inhon ja ahdistuksen. Jälkimaailman silmissä siinä saattoi olla kaksi aikakauden kuuluisimpiin luettua miestä. Pohjoismaissa oli sellaisia yllättävän paljon; Ibsen ja Strindberg ovat maailman näytellyimpiä edelleen, ja tohelokin torikauppias osaa ilmoittaa kirpputorin tiskinsä takaa, että Ingmar Bergmanissa löytyy. Sukunimen ääntämys saattaa tosin olla villi; eilen piti asioida Bulevardilla, jossa puhelinvastaajan mukaan sijaitsee eekbäri – iikboog, mutta maininnatta jää minulla tuttu eekperi, ja saksalaisia auttaisi myös eekberg. Pitääkin soittaa ja selvittää, onko Kluuvikadulla nykyisin ”feiser” (vatseri, tunnettu kirjoitusasussa ”Fazer”).

Kielet ovat vaikeita. Ihan oikeana elokuva-arvostelijana ihmettelin aikani, kuka kumma on puheena, kun Paula Talaskivi selitti Heikki Eteläpäälle jotain henkilöstä dseriljuuis. Lopulta käsitin, että aiheena olli jerry levis.

”Esineellistyminen” siirtyi lähinnä T. Adornon teoksista poliittiseen ja siitä yleiseen kielenkäyttöön. Näin sille kävi samalla tavalla kuin määritellyille käsitteillä useimmiten, se muuttui epämääräiseksi mielikuvaksi. Esineellistyminen tarkoittaa vääristyneitä ihmissuhteita, huonoa elämää ja pahanhajuista hengitystä. Kaikki on pääoman omistajien syytä. Tyhjässä ruokakaupassa Neuvostoliitossa tai Itä-Saksassa harhaillut oli suurenmoisen vapaa esineellistymisen kiroista.

Vaasan Jaakkoo ja Teuvo Pakkala ovat kuvanneet hienosti pienen lapsen taikuuden tunnot esineen edessä, saksien tai lukutikun. On niitä tunteita aikuisillakin.

Adornon ajatus, joka minusta on menneisyyttä ja aika tyypillistä saksalaisen yhteiskuntatieteen palikka-ajattelua, tarkoitti että kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä työ muuttuu esineeksi ja siitä tavaraksi, kaupankäynnin kohteeksi ja siten riiston välineeksi. Myös ihmiset alkavat pitää toisiaan kauppatavarana ja luokkatietoisuutta vailla olevat aavistelevat, että heitä voidaan ongelmitta ostaa ja myydä. Luokkatietoiset taas ymmärtävät, että historiallinen välttämättömyys aiheuttaa sosialistisen vallankumouksen, jonka jälkeen he, luokkatietoisuudet, panevat veloituksetta muut esimerkiksi vankileiriin.

Esimerkki itse vaalimastani kulttiesineestä on nenäliina. Isäni antoi sen minulle lahjaksi ollessaan itse jo niin vanha ja sairas, ettei tavanomaisempia lahjoja saanut eikä sellaisiin ollut tarvetta. Siihen on tavanomaisesti mutta taitavasti nimikoitu kaksi venäläistä kirjainta, jotka on ympäröity maltillisilla koristeompeleilla. Lahjaan sisältyi vahva viesti, jonka ymmärtämiseen minulta meni muutama vuosi. Tiesin tuon liinan ja olin käsittänyt sen sotasaaliiksi joskus lapsena. Nyt näen että se on humaani viesti. Se on poimittu talteen Nurmoilan lentokentälle suistuneesta punatähtisestä lentokoneesta, kuolleen lentäjän taskusta kai. Toisin sanoen se oli oman vaimon tai morsiamen antama hyvän onnen amuletti. Suomalaisetkin lentäjät käyttivät naisen liinaa kaulassaan.

Sota jättää aina jälkeensä rikki ammuttuja amuletteja ja synnyttää tarinoita Uudesta testamentista, joka rintataskussa pelasti hengen.

Keskellä suvun käsitöitä väitän, että vaikka Adorno ehkä väittäisi juuri käsitöitä työn muistomerkeiksi, näistä äitini käsitöistä suuri osa en tehty kaupalliseen tarkoitukseen eli lehtiin painettaviksi. Isoisän skalpellin olen pannut kynien sekaan, koska terävällä veitsellä on paha avata kirjeitä; hän oli kirurgi ja esine on hänen instrumenttikaapistaan.

Tavara jonka alussa mainitsemani asiantuntija varmaan käyttäisi lattiariepuna, on vaatekaapissa oleva anoppivainajan lottapuku ja apen upseerimantteli. En hirveästi välitä mielipiteestä, että tuollaisten säilyttäminen on hupsua. Olkoon vain.

Paikan hengestä (genius loci) olemme keskustelleet näissä kirjoituksissa. Tiedämme että sellainen – esimerkiksi käynti oman lapsuudenkodin raunioilla – on älyllisesti antamatonta subjektiivista tunteilua. Samoin on haudalla käyminen. Ei siellä kiven alla ketään ole.

Esineen henki on yhtä väkevä. Sitä vaalikaamme.