Kusikirjallisuutta

Kuva: Pekka Vuori 2016

Kirjallisuudesta ja blogeista nytkin… Olen ollut riemukseni yhteistyössä Pekka Vuoren kanssa. Jutun kuva on Signora-nimisessä kahvilassa kesken keskustelun syntynyt ja tässä esimerkkinä todellisen tekijämiehen työstä. Ikä ja sairaus kaikkine toimenpiteineen eivät ole mahtaneet mitään. Ja kunhan näette aikananne kuvat kauniimmista kohteista!

Puhuakseni kirjoitetuista papereista kommentteja huolellisesti lukevana arvioin saavuttaneeni kohtuulliset ja pari kohtuutontakin päämäärää elämässäni. Kirjojen ja kirjoittamisen (ja asiakirjojen) keskellä aikani viettäneenä olen pyrkinyt kehittämään kirjallisuuden lajin, jossa asiakokonaisuuden sisältävä teksti on luettavissa, omaksuttavissa ja unohdettavissa kusella käydessä.

Arvio perustuu urologisiin laskelmiini rakon tyhjentymisen kestosta. Eturauhasvaivaisuutta en ole ehkä kyennyt painottamaan oikein.

Koska itse kukin kohdallaan pujahtaa vähän varkain eriöön eli sille erillishallintoalueelle, jossa jokainen on kuningas, vaikka siskonmies roikkuisi ovenrivassa ronksuttamassa muka omaa vuoroaan, voisi olla hyvä pitää älypuhelinta rintataskussa tai esiliinan taskussa. On se niin hyvä laite, ettei se nyrpistele.

Jos kustantajani ryhdistäytyy, mitä hiukan epäilen, seuraava blogikirja ilmestyy syksyllä, ja siihen voisi oikeastaan liittää jo kirjapainossa rautalangan. Niin niteen voisi ripustaa pysyvästi rättipatteriin tai toilettipaperitelineeseen. Kätevintä olisi tietenkin julkaista näitä kirjoituksia yhteistoiminnassa Serlan kanssa. Samalla tulisi edistäneeksi yleistä hygieniaa ja vähentäneeksi vaikeasti siivottavan painopaperin kulutusta.

Vetoan arvostettuun esikuvaan, kun osa lukijoista kumminkin tulkitsee edellä olevan sopimattomaksi ja mauttomaksi. Rabelais selvitti puoli vuosituhatta sitten laajahkosti hirmuisen Gargantuan lapsuudessaan kokeilemia pyllynpyyhkimiskeinoja. Asianajajan salkku osoittautui huonoksi, koska siinä oli ikävästi raapivia koristeita; nykyisten virkaveljien salkut olisivat nekin huonoja, koska ne ovat omistajiensa tavoin sileitä ja liukkaita. Paratiisisaarilla toimivan pankin salkkuja ei kannata edes kokeilla. Se olisi sama kuin yrittäisi käyttää puheena olevaan tarkoitukseen rasvattua porsasta.

Puhe on kirjallisuutta. Kirjailijalla ja lukijalla on sama eettinen ongelma, tunkeutuminen toisen alueelle, elämän rämettäminen.

Taiteellinen taso ei ole ikuisuusarvo. Ainakin minulle kelpaa huonompikin kirjallisuus.

Todella hyvä ja hieno kirjallisuus, esimerkiksi Proust tai Dostojevski, on kuin sirkusteltta, jossa on meneillään putkiremontti. Se siis hallitsee koko elämää ja panee kahlaamaan vaivalloisesti mudassa kokkareita väistellen ja uhkaa ihmisen (lukijan) perustarpeita.

En vaihtaisi salaiseen tiliin Neitsytsaarilla lasilliseen Kirkkonummen kunnan riittävän hyvää vettä, kun on oikeasti jano. Lisäksi vesi on kaunista. Ja sen nostattamat mielikuvat ovat hienoja, vaikka tukahdutan tunturipurot. Tiedän ettei niiden vesi maistu miltään eikä sammuta janoa.

Sirkusteltta-vertauksellani väitän, ettei ole useinkaan järkevää antaa suitsia tuntemattomalle eli luopua elämänsä hallinnasta. Suuri taide on ahnetta ja valloitushimoista. Vietyään kaiken se vaatii lisää.

Pieni taide on usein mukavaa ja jopa virkistävää kuin lasillinen vettä.

Tyrannisoiva kirjallisuus, siis edelleen esimerkiksi Dostojevskin isot teokset uusina suomennoksina, on projekti, joka pysyy kurissa ajoittamalla sen esimerkiksi kesälomaan ja pitämällä tarkasti huolta, että kirjat jäävät maalle, vaikka jäisivät kesken.

Tunnen ihmisiä, jotka ovat nautinnokseen antaneet imaista itsensä Waltarin historiallisten romaanien maailmaan odottaessaan vauvaa. Eräs kätilö sanoi kerran, kun tein yksityistä lukemistutkimusta, että ”Sinuhe” on hyvin tavallinen näky myös synnytyssairaaloissa, joissa huomaavaiset isät kanniskelevat sitä ensin tulevan äidin, sitten äidin perässä.

Eräskin mies odotettiin Sinuhen merkeissä, ja hänestä tuli kasvatustieteen tohtori – niissä ammateissa Waltarin henki on enemmän kuin tarpeen.

Korotan siis tässä ääneni huomauttaakseni, että vaikka sievät niteet tuottavat monipuolista mielihyvää, pätkä- ja rituaalilukemisella on puolensa.

Ne nuoret, jotka eivät tilaa sanomalehtiä eivätkä lue niitä muualla kuin verkossa, ovat sen sukupolven lapsia, joka lämmitetyissä huoneissa korviketuotteista päästyä oppi istumaan aamukahvilla sanomalehden ääressä. Helsingin Sanomat jakautui kätevästi eri ”selkiin” niin että äidille riitti omansa. Lapsille ei jäänyt mitään, koska sarjakuvia ei saanut tuoda pöytään syötäessä, eikä kuvakirjoja missään tapauksessa.

Viha ja kauna painettuja lehtiä kohtaan on siis vanhaa perua, eikä sille mahda mitään. Saattepa nähdä, että kahdenkymmenen vuoden kuluttua nuoret aikuiset inhoavat iipädejä ja vastaavia. Se että joku riemuvanhus, kuten minä, oudostelen nuorten yhdessäolotapoja, he kun näyttävät istuvat joukossa tutkien ja näpytellen kukin omaa puhelintaan, on kai vain vierastamista.

Se on maailman meno, että jokainen käyttää terävimmät vuotensa vanhempiensa ja heidän edustamiensa arvojen vastustamiseen huomatakseen vasta kun on liian myöhäistä muuttuneensa itse näitten vanhempien kaltaiseksi ja omaksuneensa suurimmalta osaltaan ne arvot, asenteet, asennot, ilmeet ja eleet, jotka silloin ennen niin hirveästi harmittivat.

Kännykkä aina mukana on propagandaa, jota pyrin levittämään. Ylen sivuilla oli mainio pikku artikkeli, jossa kerrottiin, mikä on Suomen vaarallisin kulkuneuvo tapaturmaiset kuolemantapaukset laskien. Se on villasukka. Paikka ei ole katu eikä kaupunki eikä taksijono, vaan koti.

Minut voi paikantaa puhelimestani, vaikka se on melkein aina äänettömällä. Palkinto, jonka olen antanut itselleni, on odottelussa ihana Kindlen puhelinversio ja ne noin kaksisataa kirjaa, jotka olen ladannut puhelimeenkin. Lasilta lukeminen siis on aivan pelkkä tottumuskysymys. Sen oppii.