Sävyisä kirjoitus

Sitkeys kannatti. Päivärytmiini sopii hyvin puolihuolimaton olo arkisin alkaen kello seitsemäntoista. Keskittymisen ja työn ajat ovat toiset. Piinallisen pikkumainen elämäntapa on oikea, kun sen odotuksen, mitä päivä tuo tullessaan, täydentää kysymys, mitä päivä vei mennessään.

Siis vanhat Hercule Poirotit.

Viidennen tuotantokauden 1993 ”Suklaarasia” on taitekohta elokuvallisesti ja kirjallisesti. Se esitettiin Suomessa tällä viikolla. Sen katsoin tarkkaan.

Vanha vastenmielisyyteni Agatha Christietä ja Poirot’ta kohtaan lienee sukua sille, etten pidä peleistä, nokkeluustehtävistä tai älykkyystesteistä. Minulla ei ole mitään niitä ihmisiä vastaan, joille nämä ovat elämän suola tai ajankulua muun tekemisen puutteessa. Tämä asia on siis vailla mielenkiintoa.

Korkeakirjallisuudessa ikävystyttävän ja harmillisen ihmisen käyttäminen kertomuksen sankariksi vaatii taitoa. Lukija ei jaksa, ellei päähenkilö kiinnosta.

Kouluesimerkki vastenmielisestä päähenkilöstä on ”Rikoksen ja rangaistuksen” Raskolnikov. Tuo romaani on yksi todiste Dostojevskin nerokkuudesta. Siinä on ehkä kaikki myöhemmät klassisen dekkarin ainekset. Tuttu nokkeluus, uskallus nimitellä tuota teosta dekkariksi, on hauska mutta väärä. Romaanin selkeä sanoma lukijalle on: sinäkin olet murhaaja. Missä kirveesi on?

Chrisien koulukunnan yksi tunnusmerkki on syvyyskäyrien puuttuminen. Ristisanatehtävä on tässäkin esimerkki, eikä missään tapauksessa vähättelevä. Niitä ihmisiä, jotka suoriutuvat The Timesin ristikosta, pidetään perustellusti valioväkenä. Ulkomaalaista niiden ratkaisijaa en ole tavannut, paitsi pari englannin opettajaa.

Mutta muutin mieleni, tässä vaiheessa Poirot-sarjasta. Nyt ollaan vaiheessa, jossa jälki on loistokasta ja esimerkiksi valaistus ja leikkaus koulukuntaa luovia. Siis jopa Downton Abbeytä vain ohimennen vilkaisseena ja isot Dickens-sarjat sivuuttaneeni arvaan kuitenkin, että brittien lyömätön taito tehdä maailman parhaita epookkisarjoja alkoi juuri Poirotista.

Epookkisarjoilla ja BBC:n luontodokumenteilla, joista eräät ovat uraauurtavia, on yksi yhdistävä tekijä, raha eli siis yleisö. Jälleen numeroita esittämättä nämä kaksi ovat lajityyppejä, joilla voi olla suurin mahdollinen katsojamäärä eli näitä ostetaan joka puolelle maailmaa ja näytetään jatkuvasti.

Ainakin sosiologit puhuvat legitiimeistä toiminnoista ja harrasteista. Meidän horisonttimme mukaan kirjojen (ja eräiden blogien) lukeminen on legitiimiä. Eläinrääkkäystä sisältävä elokuva ei olisi legitiimi ainakaan Englannissa. Tarkovskilla oli ”Andrei Rublevin” kanssa tuokin vaikeus. Melkein kaikkialla maailmassa katsojat suhtautuvat täysin tyynesti kuviin, joissa esimerkiksi puhkotaan ihmisilta silmät tikarilla, mutta hevosen haavoittuminen ja kaatuminen portaita alas on monille selvästi liikaa.

Eräs arvostamani henkilö muisteli, että melkein kaiken muun oppi kestämään Talissa ja Portinhoikassa, jopa sen, miltä tienvarren ruumiskasa näytti lentopommin täysosuman jälkeen, mutta haavoittuneiden hevosten huutoja ja katseita ei.

Agatha Christien tuotannon valtava ja jatkuva suosio johtuu tietenkin kirjoittajan suuresta taidosta, mutta kyllä tämä kaupallinen näkökohta on otettu huomioon. Erinäisissä maissa kaikki kapitalistimaissa kirjoitettu oli kiellettyä, mutta enimmäkseen tämä klassinen kertomustyyppi sopi kenelle tahansa. Christie viestittää myös, kuten toinen suurmestari Wodehouse, ettei yhteiskunnan tukipylväisiin pidä suhtautua aivan vakavasti. Jaarlien joukossa on sama määrä pösilöitä kuin muonamiesten.

Christie pani murhaajaksi myös virkatuomarin. Hyvä ajatus. Pappia en muista hänen esittäneen tappotöissä.

Suomessa maallikkosaarnaaja sopii kertomukseen epäilyttäväksi hahmoksi, mutta kirkon edustajat ja rituaalit eivät yleensä joudu huonoon valoon. Viihteen ulkopuolella kirkonvastaisuus tietenkin on vanha, arvostettu perinne.

Epäilen, että kirjallisuuden huono jama ja television kansainvälisten menestysten vähyys eivät johdu nuorisomme vahingollisista tottumuksista (Internet ja pelit) eikä liioin lahjakkuuden tyrehtymisestä, vaan kustantajaien huonoudesta, joka puolestaan johtuu sadan vuoden oligopolista ja kartellista.

Ainakin Tolkien ja Harry Potter todistavat, miten mielikuvitushahmoilla voi tulla hyvin rikkaaksi, vaikka tarinat julkaistaisiin ensin luettavina sanoina, paperilla.

Tutkimusten mukaan ihmisten harrasteet eivät osoita suoraan, mitä ja millaisia ihmiset ovat, vaan millaisia he luulevat olevansa. Hyvätuloinen, hyvin koulutettu keski-ikäinen nainen, esimerkiksi opettaja tai hammaslääkäri, saattaa sanoa, ettei koskaan lue kaunokirjallisuutta, mutta tuollainen tieto hämmästyttää hiukan kuulijaa, joka odottaisi mieluummin valkoista valhetta ”on tahtonut jäädä hiukan vähälle”. Kysymys on siis myös siitä, mitä ihminen tahtoo esittää.

Christien nerokkuus näkyy siinä, että hän teki sankaristaan Poirot’sta aika vastenmielisen, monessa suhteessa naurettavan tyypin. Heikommat tekijät tyytyvät odottamattomuuteen juonen ratkaisussa. Poirot on salapoliisina täysin odottamaton (ja epäuskottava). Siitä lukija pitää. Ja tuo suklaarasiajuttu, jossa avataan Poirot’n menneisyyttä belgialaisena poliisina, siis on niin hyvä, että se kannattaa kaivaa erikseen esiin. Myös Suchet on loistossaan esittäessään samassa jaksossa yli 50-vuotiasta eli suunnilleen ikäistään sankaria ja välillä täysin uskottavasti samaa henkilöä yli 20 vuotta sitten. Bravuurinumero!

Mitä sitten vielä veritöihin tulee, en lakkaa ylistämästä viiltelyä.

Luvallisilla asioilla kulkiessani eksyin puukkokauppaan, jollainen on Senaatintorin varressa. Siellä oli kaupan myös viallisia ja vammaisia veitsiä, joten tietysti ostin heti konepesnkinkin kestävän Marttiinin fileerausveitsen, koska tiedän sen erinomaiseksi. Ja kyllä se on onnea, kun sitten viiltelee sitä ilmakuivattua sikaa todella erittäin terävällä veitsellä oman itsensä iloksi. Marttiini on muuten nykyisin osa Rapalaa; onkimiehelle sopiva hyvin pieni fileerausveitsi maksoi 7 euroa.