Savua ilman tulta

Ovella Sakari Toiviainen sanoi, ettemme ole nähneet 35 vuoteen, ja minä väitin, että on siitä pidempi aika- Hän kysyi, poltanko vielä piippua, ja sytytti omansa. ”Me olemme sitten viimeiset”, hän sanoi, ja minä ajattelin, että se on tunnustettava. Sarjassa miehet yli 70 vuotta tuo puuha kulttuurilaitosten kulmilla on yhtä harvinaista kuin sadan kymmenen metrin aitajuoksu ikäluokassamme.

Laitos oli ooppera ja juuri oli nähty sukulaisten ja ystävien kanssa ”Taikahuilu”, joka oli vielä hurmaavampi kuin arvostelut antoivat ymmärtää. Se berliiniläisten ajatus, että näyttämön kohdalla olikin valkoinen seinä ja vähän avattavia ovia, ja että lavastus oli toteutettu kokonaan piirretyillä filmeillä ja heijastetuilla kuvilla parhaaseen 1920-luvun henkeen, toimi aivan loistavasti.

Nirsoiluvaiheessa kotiin päin ajaessa tuli tosin puheeksi, että tuo erittäin tarkkaa ajoitusta vaativa keksintö, jossa siis oikeat laulajat ovat esimerkiksi taputtavinaan liikkuvia piirrettyjä kissoja ja pakenevansa verenhimoisia koiria, pakotti puolestaan niin tarkoin mietittyihin tempoihin, ettei Taikahuilulle tyypilliseen hurvitteluun eli hidastuksiin ja kiihdytyksiin, paisutuksiin ja vaimennuksiin, ohi valmiiksi harjoitellun, ollut tietenkään varaa.

Parissa kohtauksessa oli teatterisavua. Istuimme etupenkissä. Ei mennyt savu silmiin.

Aamupäivällä automme oli syttynyt palamaan. Kaupungilla olimme siksi uudella autolla.

Ajatus oli käydä viimein vilkaisemassa, mitä autot maksavat, koska oma alkoi täyttää vuosia ja se valitettavasti näkyi huoltolaskuissa.  

Olin haistanut käryn Piispansillan paikkeilla, ja Olarin Vehon pihaan pysähtyessä tuli kiire, koska savua tuli näkyvästi konepellin alta.

Olen yhden auton polttanut. Tiedän ettei se sammu kuin tukahduttamalla. Tämä ei roihahtanut kunnolla, ja apu oli lähellä. Tänään tai lähipäivinä saan kuulla, mikä siinä autossa paloi. Huollon pikasilmäilyssä todettiin, että kysymys ei ollut roskista tai vastaavasta, niin että sähkölaitteet käydään läpi, onnellista uutta omistajaa ajatellen ja minun kustannuksellani.

Ei tämä vetänyt veroja edelliskerralla, josta on ainakin 20 vuotta. Oli se komeaa, kun autoni moottoritilassa paloi Ruotsalaisen teatterin ja Akateemisen kohdalla Espalla, paloautot tulivat koeasti ulvoen Korkeavuorenkadun mäkeä ja minä pinosin tuomioistuimen asiakirjavihkoja sisältäviä kasseja jalkakäytävälle. Oli kesähelle; se olikin yksi valkeanvaaran syistä, mutta varsinainen kipinä tuli hitaasti eristettään kaasuvaijeria vasten kihnuttaneesta sytytystulpan johdosta.

Jokainen sahanomistaja tietää, tätä minulle tähdensi moittivalla äänellä jälkeenpäin moni, ettei palokunnan hälyttämisellä ole todellakaan kiirettä, sen jälkeen kun ihmiset on toimitettu turhaan. Niinpä minulle jäi vakuutusyhtiön yllättävän ratkaisun johdosta moottoritilan tulipalon jäljiltä kunnostettu auto. Arvannee, ettei siitä eroon yrittäessä lauluja lauleltu.

Huvin päin olimme tehneet luettelon, mitä merkillisyyksiä autossamme pitäisi olla, jotta vaara tappaa itsensä tai muita vähenisi merkittävästi. Nykyaikainen jalankulkija ja kärryjen lykkääjät nuuskiva tutka kosketusnäytöllä oli ykkönen ja kaistavahti kakkonen. Meidänkin autossamme takasektoreihin jää pimeä kulma, johon kokemuksen mukaan mahtuu iso ja ruma pakettiauto. Elämässämme moottoritielle ajaminen on arkipäivää.

”Taikahuilun” hengessä ihmeitten aika jatkui. Meidät kutsuttiin kohteliaasti kokeilemaan melkein uutta Citroen-nelosta, joka temmattiin jonkun autonmyyjän takapuolen alla. Ajettu pari kuukautta, alle kymmenen tuhatta. Ja siinä oli kaikki nuo laitteet ja lisäksi automaattivaihteisto, johon olemme ehtineet vuosien kuluessa täysin tottua ja suuresti mieltyä. Vain hiukan leikilläni olen joskus sanonut, että korkeaan ikään ehtineille automaatti pitäisi määrätä pakolliseksi. Se ei tuo monen asian tekeminen samanaikaisesti tarkkaavaisuudesta tinkimättä ole alkuunkaan samaa kuin ennen.

Kokeilun aikana kävi ilmi, että tämä olikin oikea automaattivaihteisto ja kuusi vaihdetta eteen. Sen vuoksi hiiviskely laahustamisvauhtia valoissa ja sateisella kaupungilla on erikoisen pehmeää. Sitä olin jo tullut kokeilleeksi, että moottori sammuu ja käynnistyy omia aikojaan.

Oikeustoimia tehtäessä tunnustin olevani suurrikollinen liikennealalla. Myyjät osoittivat koulutusta ja kokemusta kauhistelemalla asiaankuuluvasti päällekkäisiä sakkojani katsastamattomalla autolla ajamisesta viime kesänä. Ehkä papereihini pantiin, että ostaja on hupelo, ja hintaa lisättiin vastaavasti. En tiedä.

Nautittuamme maittavan makkarakastikkeen muusilla työpaikkaruokalassa ajelimme kotitanhuville ja tämän kirjotuksen postaamista seuraava urakka on löytää luovutustodistus, se muualla kuin ajoneuvossa säilytettävä osa. Tiedän että se on tässä huoneessa, mutta tässä huoneessa pistäytyneet taas tietävät, että se on laiha lohtu.

Jos nyt joku edellä olevan luettuaan päättelee, että käsillä ovat riittävät perusteet suljettuun laitokseen sijoittamiseen, ottaen huomioon tapahtumista ilmenevät ja niihin johtavat seikat, minulla ei valitettavasti ole esittää vakuuttavia vastaväitteitä.

Ensimmäistä kertaa aloin ajatella, että historian ja etenkin eri taiteiden historian jako klassiseen ja sitten romanttiseen aikakauteen taitaa olla vääristävällä tavalla mielivaltainen. Mozart on klassikko ja edustaa päättyvää rokokoota, Beethoven varhaistuotantonsa jälkeen romantikko ja Schubert täysiverinen sellainen.

Romantiikkaa määrittelee yksityinen kohtalon tietoisuus. Kukin vaeltaa oman tähtensä alle, monesti eriskummallisissa oloissa. Koettuani tällaista romantiikkaa pitkin päivää aloin tosissani miettiä, että ”Taikahuilu” kaikessa päättömyydessään on romantiikan mieleen tuleva teos, ja sen kuulee myös harmonian käsittelystä, ja Don Giovanni on sitä vielä enemmän. Tämä Berliinin porukka kuuluu tehneen myös Giovannin uusasiallisuuden keinoin. Olisi kiva nähdä.