Leppäkeihäs

Olympiakomitea joutuu ottamaan kantaa leppäkeihääseen. Näinä päivinä Wahlroos-merkkinen lentää jättiläiskaaren.

Ihmetystä herättää kyllä myös toinen Nordean johtaja, joka myönsi televisiolle johtamansa yrityksen toimineen omistajien edun vastaisesti harjoittamalla laajaa notariaattitoimintaa Panaman kanssa saamatta itse siitä rahallista hyötyä.

Olen siis ollut mukana etenkin oikeudellisten rutiinien pyörittämisessä usein mainitsemani 50 vuotta. Yhdenkin kerran piti perustaa kiireesti 100 asunto-osakeyhtiötä ja laatia kaikille peruspaperit. Se taisi olla Myyrmäki, ja kiire oli. Toimeksianto oli taloudellisesti tuottava. Uudemmalta ajalta muistuu heti tyyppitehtävä kirjoittaa paksu nippu toisiinsa liittyviä konkurssituomioita. Lakimiehet tietävät, että konkurssituomio on aina konstikas, koska niin usein mukana on riitautettuja ja lakiin perustumattomia valvontoja, ja etuoikeudet on todettava.

”Narri kartanon valtiaana” ei ole Wahlroosin elämäkertateos, vaan Dostojevskin romaanin nimi. Niin valitettavaa kuin se onkin, jouduin seuraamaan aika läheltä, miten Wahlroos ja Kouri toimivat salkunkantajina eli hyvin vaatetettuina juoksupoikina ja osasivat nopeaälyisinä miehinä ryhtyä kasaamaan kantamiaan rahoja omaankin lukuunsa, kun meneillään oli hyvin vaikea ja erikoinen liikepankkien harjoittama rajoittamaton upotussota. Se on harvinaista, että jopa kolmen suurpankin johtajat menettävät samanaikaisesti todellisuudentajuksi, mutta niin kävi, ja siitä on paljon kirjallisuutta ja tutkimusta.

Noista ajoista olen nähnyt nämä herrat, ekonomisteja siis molemmat, saman hengen lapsina. Toinen on kuollut, toinen tiettävästi ei.

Erikoista muuten, että taloustieteestä esitetään jatkuvasti aiheettomia käsityksiä. Ei kukaan kysy meiltä lakimiehiltä ennusteita ja se on hyvä. Mistä me tietäisimme. Taloustieteilijät eivät liioin ennusta paremmin kuin kampaajat ja taksinkuljettajat. Taloustiede kehittää etenkin analyyttisia välineitä eli keskittyy talouden rakenteen ja liikevoimien selvittämiseen.

Tällä viikolla on ollut hiukan enemmän todellisia uutisia kuin jaksaisi sulattaa. Se on vaikea tilanne medialle.

Koska Panaman papereita Suomessa julkistavat ilmoittivat etukäteen, että nimiä saadaan tulevana maanantaina, niukkoja tietoja on jouduttu pyörittelemään. Eilen televisiossa puolueiden puheenjohtajat väittelivät ja tänään esiintyjille jaetaan pisteitä.

Erilaiset asiantuntijat ja toimittajat eivät ota uskoakseen, että julkinen väittely on mutkikas ja ristiriitainen asia.

Oikeudenkäynnissä, sekä Suomessa että anglosaksisissa maissa, se osapuoli, joka ryhtyy väittelemään, on jo hävinnyt jutun eli menettänyt mahdollisuutensa. Tästä on paljon väärinkäsityksiä. Tuomareihin eivät vaikuta hiukkaakaan koulumaisen väittelyn temput. Oikeudenkäynnissä esitetään väitteitä ja sitten niille perusteita ja vastaperusteita. Se on ihan eri asia.

Sitten on tohtorinväitös. Se on akateeminen näytelmä, jonka tarkoitus on markkinoida asianomaista yliopistoa ja professoria, vähemmässä määrin väittelijää ja yleisesti tutkijan töitä myönteiseen sävyyn. Tilaisuuden uskottavuus on samaa luokkaa kuin koulun satunäytelmän. Aina silloin tällöin sanailu yltyy kiinnostavaksi, mutta melkein aina aihe on niin kapea, että hyvin harva kuulija ymmärtää, mistä puhutaan. Jos väitöksen ilmaantuu uskottavuuden sävyjä, silloin väitöskirjan ohjaaja, useimmiten se tyyppi, joka nuokkuu keskellä, on epäonnistunut. Kyllä väitöskirja on tarkastettava riittävän monta kertaa etukäteen, ja niin tehdäänkin melkein aina.

Tässä asiassa voin myös vedota laajanpuoleiseen omaan kokemukseeni eri rooleissa.

Poliittinen väittely, etenkin televisiossa, rinnastuu yleisiin huveihin, esimerkiksi oopperaan. Sisällöllä ei ole väliä tai sitä ei ensinkään ole. Soolojen ja duettojen sekä jonkin harvan ensemble-kappaleen luomat mielialat vaikuttavat. Poliitikot varmaan kadehtivat muita estraditaiteilijoita. Esimerkiksi sirkuksessa näkee todellisia temppuja. Poliittisessa väittelyssä en muita koskaan nähneeni sellaisia.

Ajatelkaa Churchillia, josta muistatte vain tunteelliset vuodatukset (jotka olivat äärimmäisen korkeatasoisia) mutta ette muista 1930-luvun yrityksiä vyöryttää natsismiin myönnytellen suhtautuvat, kuten istuva hallitus. Ajatelkaa Rooseveltia. Hän myönsi usein itse, että radioiduissa esityksissä ratkaisi äänensävy ja puheen tempo. Hän osasi rauhoittaa ja luoda sellaista tunnetta, että häneen voi nytkin tukeutua. Sillä ei ollut väliä, oliko se totta.

Ajatelkaa Timo Soinia, joka taitaa olla edelleen puoluejohtajista paras esiintyjä. Koko Suomi ja lisäksi Soini itse myöntävät, ettei väitteillä ja perusteluilla ole ollut mitään väliä. Vaatimukset ja lupaukset on sivuutettu, ”jytky” muistetaan samassa hengessä kuin jokin Granlundin tekemä maali.

Tässä ei ole mitään kyynistä. Poliitikkojen asiat ovat yhtä monimuotoisia ja muuttuvia kuin liikkeenjohdon. Mitä tehtäisiin pankinjohtajalle, joka lupaisi tehdä ensi vuonna jotain tarkemmin määriteltyä? Erotettaisiin. Johtajan tehtävä on coachata joukkueensa voittoihin.

Oikeudenkäynnissä – jos kantaja ja vastaaja eivät esitä ja perustelu väitteitään selkeästi, esittelijä ja joku tuomareista tekee sen, kirjallisesti. Muutoksenhaun kannalta on huono juttu, jos näin käy. Selkeistä väitteistä voi riidellä senaatin peräseinään asti, väittelystä ei. Ja jokainen tuomari tietää, että komeasti kieputteleva asianajaja esiintyy nyt paikalla olevalle asiakkaalleen ja osoittaa ansaitsevansa kovan palkkion. Tuomioistuimelle osoitettua ei tarvitse näytellä.

Parhaassa tapauksessa asianajaja ja oikeuden puheenjohtaja vaihtavat repliikkejä yhtä värittömästi ja täsmällisesti kuin putkiurakoitsija ja LVI-suunnittelija piirustusten ääressä, sääntökokoelma eli voimassa olevat normit käden ulottuvilla. Ja kun maallikko kysyy, pannaanko terästä vai kuparia, jompikumpi asiantuntija vastaa, komposiitti 16 x 2. Korroosionkesto ja helpompi käsitellä. Ja sitten seuraava asia!