Raskasmielinen lumppukauppias

Monet olivat ylpeitä siitä etteivät osanneet saksaa ja harvat vielä ylpeämpiä, kun ymmärsivät ranskaa.

Marx käsitti asian väärin. Politiikka vaikuttaa suoraan tieteeseen ja taiteeseen. Tuskin on olemassa niitä väitettyjä välttämättömyyden voimia, jotka vaikuttaisivat politiikkaan. Ainakin Marxin esittämät selitykset ovat toinen toisensa jälkeen osoittautuneet vääriksi ja monien maiden vasemmisto puhuu köyhän kansan puolesta kertomatta miksi. Muutamakin meikäläinen erinäisten asioiden vastustaja tuo mieleeni kiihkoisan kristityn, joka ei usko Jumalaan eikä varsinkaan mihinkään Jeesukseen.

Se saksalainen huippujoukko, joka alkoi paeta hitlerismiä Frankfurtista Yhdysvaltoihin, arvioi etenkin täydellisiltä näyttävät ajatusrakenteet peitteiksi, joiden tarkoitus oli verhota tosiasiat.

Hitler oli Immanuel Kantin aito oppilas, ei Hegelin.

Eilinen Teeman dokumentti saksalaisesta mykkäelokuvasta oli sangen heikko, kuin elokuvakoulun alkeiskurssille aiottu, aikana ennen runsasta vanhan elokuvan tarjontaa.

Niinpä katsoin sen suurella mielihalulla ja tein spiritualistisia muistiinpanoja, kuten sen, että Siegfried Kracauer on tullut uudestaan muotiin (kuten myös Walter Benjamin mutta ei Th. Adorno).

Kirjoittelun taso ei ole ainakaan noussut nyt kuin tutkimusaineistoa on kylliksi tai liikaa. Tuo Kracauer, Caligarista Hitleriin, oli kyllä keskeistä lukemista meillekin. Saksasta tietämättömillä oli tilaisuus lukea sitä englanniksi. Minulla on luullakseni hyllyssä jokin aika varhainen englanninkielinen laitos, eikä kieli ole tässä tapauksessa ongelma, koska Kracauer vietti elämänsä viimeiset vuosikymmenet Amerikassa, lopulta hyvin varustettujen arkistojen ja museoiden äärellä. Eikä se ollut hänen vikansa, etteivät esimerkiksi uutta keskiluokkaa tutkivat sosiologit viitsineet ottaa huomioon, että juuri hän oli elokuvilla todistellen väittänyt jo kauan sitten, että tyhjästä noussut, henkisesti tyhjä toimihenkilöiden luokka oli naiiviudessaan hengenvaarallisen natsismin todellinen kannattajajoukko.

Ylemmät upseerit, pankkiirit ja ylhäisö ovat uskottavasti selittäneet yrittäneensä vain hyötyä naurettavien natsien toilailuista, ansaita rahaa ja saada takaisin arvostustaan. Ajatus oli moraaliton ja hyvä; nämä tyypit todistelivat, että ensimmäinen maailmansota oli todellisuudessa Saksalla torjuntavoitto.

Jos kaupungissa kaivataan vielä yleissivistystä, tuon eilisen dokumentin voisi katsoa tarkasti ja oppia, että Saksa oli aivan omaa luokkaansa elokuvan lavastuksessa ja kuvauksessa jo mykkäfilmin aikana.  Minuun teki joskus syvän vaikutuksen tieto, että englantilainen Hitchcock oli Saksassa opissa ja sai lavastajilta ja kirvesmiehiltä tarkat tiedot siitä, miten tehdään lyhennetty perspektiivi huolellisesti manipuloitujen pienoismallien avulla. Sen ajan filmeillä kaupunkinäkymien ja rakennusten kuvaaminen taustaksi olisi ollut muuten turhan vaikeaa. Junat ja makuuvaunujen madonnat olivat ainakin Saksassa ja Ranskassa aikakauden suuria tunnuksia. Elokuvayhtiö Ufa:n verstailla oli tiettävästi kaikkien tärkeiden rautatieasemien pienoismallit aina valmiina käytettäviksi. Suomessa ensimmäinen hieno rautatiekohtaus on Mikko Niskaset ”Pojat” -elokuvan loppukohtaus, Loirin uran alku. Särkän – Helismaan junanvaunut olivat kovin näkyvästi rautatievaunuja, joita rytkytettiin Liisankadun studiolla.

Olen tässä blogissa laulanut Pabstin ja etenkin Louise Brooksin ylistystä ja luullakseni selvitellyt Langin ”M – kaupunki etsii murhaajaa” -elokuvaa, josta käy ilmi, että Saksan kansa syvin ongelma oli selvästikin aivan liiallinen tupakointi. Kaikki sisätilat ovat koko ajan täynnä savua.

Ja mitä hyvää voi odottaa kielialueesta, jossa Kracauer, Friedell ja Einstein kehtasivat valokuvauttaa itsensä piippu suusssa!

Mutta sitä en muistanut, että viiksimies Hitler saappaannuolijoineen oli hirveän kateellinen viiksimies Chaplinille, joka vieraili perinpohjaisesti Berliinissä 1931. Oudoksuisin, ellei Chaplin olisi saanut ”Diktaattorin” ideaa juuri tuossa vaiheessa. Jokseenkin selvästi ”Nykyajan” kone- ja tehdaskuvat eli elämän mekaanisuus on johdettu suoraan Langin ja kumppaneiden kone- ja tehdaskuvista.

Kirjoitin alkuun pahasti tästä elokuvaesseestä ja yritin myös osoittaa, että nuoruuteni ranskalainen André Bazin miellyttää minua yhä verrattuna saksalaisiin; Frankfurtin koulukuntakin tuntuu perineen edeltäjiltään lähes läpitunkemattoman ryteikköisen kirjoitustavan. Silti – tekisi mieli kaivaa esiin Kracauerin 1925 (!) julkaisema analyysi salapoliisi-hahmosta uuden toimihenkilöluokan ihanteiden ja mieltymysten täyttymyksenä. Pidän rinnastuksesta ”salapoliisi ja hotellin aula”.

Kracauerin teesi räjähtää aiheen rajaukseen. Hän kysyy, mitä sellaista me elokuvassa näemme, mitä emme muuten näe. Vastaus on tietenkin saksalainen demonisuus, joka juhli elokuvassa jo 1919 ja wagnerisoitui sitten Hitlerissä. Jos näin on, 1919 – 1945 on elimellisesti yhtenäinen, johdonmukainen ajanjakso, jossa hitleristien vaalimenestys, valtaan nousu ja vallan vakiintuminen ei voi olla käännekohta. Sehän sikisi vuodesta 1919.

Nopeakin miettiminen parin sadan vuoden historiaan osoittaa, että yleensä kukaan ei ole osannut ennustaa juuri mitään. Myös suuret tekniset murrokset, kuten Internet, ovat tulleet varkain.

Toimihenkilöjen luokka toi tullessaan hirmuvallan ja kannatti sitä vielä toukokuun alussa 1945.

Kun toimihenkilöluokka on nyt nopeasti katoamassa pätkätöihin ja pitkätyöttömyyteen, mitä seuraa?

Nähdäkseni ei sen kummempaa kuin että demokratia osoittautuu toimimattomaksi, kuten nyt näyttää käyvän USA:n presidentinvaaleissa, kun mediamies Trump on ottanut oppi Kracauerin ja muiden välittämästä kokemuksesta: kannattajille saa valehdella loputtomasti. Eivät he sitä kavahda. Totuus taas on tappava voima.