Kylmän tilan poika

(Kuva; The Times)

Hankala keksiä, miten asettaa sanansa, kun tuttu mies on kirjoittanut erinomaisen kirjan, joka pienen kustantajan julkaisemana lienee jäänyt aivan huomiotta.

Ainakin saa sanoa, että tämä kirja kuuluisi sosiologin ja toimittajan hyllyyn ja on omiaan avaamaan muidenkin silmiä. Kertomus 40-luulaisen ”luokkaretkestä” erittäin huonoista oloista asutustilalta 30-vuotiaana ylioppilaaksi kymppiä hipovalla keskiarvolla ja viidellä laudaturilla on sekä poikkeuksellinen että tyypillinen. Niitä asioita ei haluta muistaa.

Satun tuntemaan hyvin jonkin verran paremmista oloista lähteneen henkilön, joka hänkin aloitti oppikoulun kymmenien kilometrien päässä kotoa oman onnensa nojassa, siis koulukortteerista, ja pärjäsi. Se on kova tie.

Kirjoittamisen hankaluus on pieni pettymys siitä, että Veikko Sonninen lopettaa kirjansa ”Kylmän tilan poika” (Fabella, 2015) oikeustieteelliseen pääsyyn. Hän oli pitkään Lääketeollisuusyhdistyksen asiamiehenä. Suomen Kustannusyhdistys r.y.:n toimitusjohtajana vuoteen 2007 ja elämää oikeasti nähneenä hän tietää kirja-alasta ja sen nyt toteutuneesta tuhosta enemmän kuin kukaan toinen tietämäni oikeustoimikelpoinen henkilö.

Kirja on kahdessa suhteessa omaelämäkertana melkein ainutlaatuinen. Kirjoittaja ei kehu itseään eikä hauku muita.

Olisikohan tämä syy tarinan katkaisemiseen vuoteen 1973? Pari viittausta myöhempiin vuosiin saa arvelemaan, ettei jatkoa ole luvassa. Sääli.

Itse asioin Kustannusyhdistyksessä jo Sonnisen edeltäjän Unto Lapin kanssa ja opin arvostamaan, miten hän tekeytyi kirjaruhtinaiden joukossa vähäpätöiseksi niin että kaikki pitivät häntä vaarattomana henkilönä. Todellisuudessa Lappi oli erittäin pätevä ja parhaimmillaan kirja-alan puolustajana tilanteissa, joissa tuon saman alan edustajat olivat tekemässä järeitä virheitä.

Sonnisen kanssa oli kaikenlaista; hiukan ihmettelin, ettei hän juristina ja toimitusjohtajana osoittanut minkäänlaista mustasukkaisuutta siitä, että minä hoidin aika nurinkurisesti valtion virkamiehenä ja vielä tuomarinvirassa olevana tekijänoikeuslainsäädäntöön liittyvät asiat kaikkien kustantajien puolesta, ja yhtä ja toista päälle. Olin ikään kuin riippumaton asiantuntija.

Sonninen sanoo itseään kirjassaan luonteeltaan laiskaksi. Tuo nyt kumminkin on omahyväinen väite, koska paikkaansa se ei pidä. Mies oli ennen eläkkeelle jäämistään sellainen, että oli hänellä talikoitavana tunkio tai Kirjasäätiön Finlandia-palkinnot, kaikki onnistui ja vauhdilla sittenkin.

Hänkin osasi viimeisiin työvuosiin asti olla liimamatta rintaansa maalitaulun renkaita. Kuten kaikilla taidealoilla, kirjatoimen puolella kuljeskelee vapaalla jalalla sekä ystävinä että valeystävinä aika arvaamatonta joukkoa. Vihollisistahan ihminen aina selviää, mutta ne ystävät ne aiheuttavat ongelmia, ja pahimpia ovat herrasmiehet.

Olen meilannut Sonniselle ja kysynyt kahville. Järjestelyt ovat ongelmallisia, koska hän asuu nykyisin jossain etelän maassa. Tarvitsisin omiin töihini eräitä tietoja – mies tuntee kaksi kartellialaa. Lääketeollisuusyhdistyksen tunsin itsekin. Sen menneisyydestä jos joku kirjan kirjoittaisi, lukijalla nousisi tukka pystyyn. Yksi toimintalinja oli kopioida patenttilakiin varta vasten jätetyn aukon turvin länsimaisia uutuuslääkkeitä ja sitten tehtailla niitä omin nokin Neuvostoliittoon junanlasteittain. Ja ne lääkärit, jotka määräsivät aina Leiraksen tai Medican lääkkeitä, heillä kun oli firman osakkeita…

Sitä en tiedä enkä mene sanomaan Sonnisen puolesta, mutta minusta hipoo käsittämätöntä, ettei kukaan koskaan murhannut eräitä kirja-alan toimenhaltijoita. Kirjankustannustoiminnassa rakastettiin erilaisia ihmeparantajia ja kätten päälle panijoita, joille annettiin iso palkka. Kun kävi ilmi, ettei heistä sitten kuitenkaan ollut mihinkään, siitä ei viisastuttu, vaan otettiin sama uudelleen. Väliajan he suolsivat niin paksuja puheita, että esimerkiksi minä en kestänyt kuunnella niitä, koska niistä välittyi neitseellisen koskemattoman itsetunnon tukema syvä varmuus ikuisesta oikeassa olemisesta ja sitäkin syvempi tietämättömyys alan aapiskirjamaisista alkeista.

En uskalla väittää, että tämä perinne olisi kadonnut.

Sitä vastoin nostan esiin Sonnisen kaunokirjallisen suorituksen. Jopa Erno Paasilinnan hienossa muistelmateoksessa katkeruus pursuaa kuin suovesi saappaan alla kylmän tilan pojan muistoista. Se on totta. Se on realismia. Aivan varmasti kokemus oli nimenomaan katkera ja monille se oli myös tuhoisa. Nuorille koulutus oli toivottoman kaukana ja kirjoituspöytätöihin pitkä matka.

Sonninen kertoo aika pahoja asioita eikä kaikin hetkin säästele läheisiäänkään. Yhden kerran hän sanoo: minä tein sen, eli siis kiipesin sieltä syvältä rehelliseen työhön ja pian myös kunnon tienesteille. Isä oli sanonut olevansa varma siitä, että sellaista ihmettä ei koskaan tapahdu, eikä lapion varsi olisi pojalle yhtään antavampi. Opettajat patistivat oppikouluun, ja isä vastusti vähätellen ja piikitellen.

Kuvaus on todenmakuista ja kauttaaltaan ihmistä ymmärtävää. Ihan tekisi mieli puhua viisaudesta.

On sykähdyttävää, että kirjoitetaan demokraattisesti ja tasa-arvoisesti kehityksestä, jonka ydin oli jonkinasteinen demokratisoituminen ja tasa-arvoistuminen.

Vielä Sonnisen (ja siis minun, häntä vanhemman) maailmassa joku Iskun tai Askon pikkunilkki jakeli piikkejä kaikille karvan verran alapuolellaan oleville, eikä ihmisellä ollut arjessa mitään turvaa sortoa vastaan.

Sitäkään en uskalla sanoa, onko sellaista turvaa nyt. Sen kuitenkin tiedän, että pikkuherrojen tavat ovat siistiytyneet ja että yleinen porsastelu ei ole siinä määrin suvaittua kuin vuosikymmeniä sitten. Jopa naisten perinteisesti suunnatonta työpanosta arvostetaan, joskus.

Asiaan hirveästi vaikuttamattomana sivujuonteena kehaisen, että Sonninen on tunnettu sanaristikkomies. Kun ristikkojen ratkaisemisesta kilpailtiin kansallisella tasolla, hän kävi kahmimassa kisoista mitaleja ja myöhemmin arvostelutuomarina. Sen jälkeen hän alkoi itse laatia erilaisia ristikkoja ja aihetta koskevia kirjoja. Tämä vain kuvauksena siitä, että epätavallinen päänupin rakenne tuolla miehellä on. Ristikkoviihde tuolla tasolla edellyttää ilmiömäistä kielellistä lahjakkuutta ja kärpäspaperimuistia. Samat lahjat näkyvät kirjasta, jota suosittelen. Adlibriksestä löysin itselleni kappaleen.