Vouhotusta

Nyt on tekeillä käynti Pohjanmaalla. Siellä on useita hankkeita vireillä ja höveli sukulaisperhe, joka makauttaa ja ruokkii.

Vanhat ihmiset leijuvat menneisyydessä. Minä olen absoluuttisen asiantuntematon kaikissa maakuntaa koskevissa asioissa. Luultavasti tiedän paljonkin yli 50 vuoden takaisia asioita niin että Suuri Luokkaretki on hyvin tuttu. Puhe on siis räjähdysmäisestä väestönlisäyksestä, joka alkoi heti sodan päätyttyä niin että pitäjän raitti oli kohta mustanaan kakaroita, meidän hyväkkäiden opettamista parannetuissa ja laajennetuissa kouluissa ja sen jälkeen äkillistä ja tapaturmaista sosiaalista nousua.

On vihlaiseva vahinko, että kolikon toinen puoli on muutamien epätyypillisten muistelmien varassa. Yhden löysin ja tilasin, vanha kaverini Sonninen, eläkkeellä oleva Kustannusyhdistyksen johtaja, on julkaissut muistamaansa nimellä ”Kylmän tilan poika”. Lieneekö ajan merkki, että kustantaja oli jokin pieni ja että kirjaa ei löydy kirjakaupoista, vaan lopulta Bookysta.

Mutta nyt on nämä pohjalaiset elämäkerrat, joiden laitos on luvattu minulle, jos tulen hakemaan.

Olen mielestäni tiennyt, että kun historian suurmiesteoria onneksi hävitettiin yli puoli vuosisataa sitten, mentiin hiukan liian pitkälle. Vastaavasti muuten kirjallisuudentutkimuksessa kirjailija itse ja hänen elämänsä julistettiin kielletyiksi kohteiksi. Opin itsekin kauan sitten toistelemaan termiä ”intentioharha”. Vaikka kirjailija vakuuttelisi miten, että jokin aihelma on lähtöisin tuosta tai tästä kokemuksesta, kunnon tutkija viittaa kintaalla ja murahtaa, että intentioharha. Taiteilijan tarkoituksilla ei ole merkitystä taideteoksen tulkinnan kannalta.

Tuokin oli reaktio sellaiseen tutkimukseen, jossa taitelijan elämäntapahtumat käytiin piinallisen tarkasti läpi mutta teokset unohdettiin.

Historiamme on täynnä suurmiehiä ja suurnaisia, jotka on sivuutettu ja unohdettu.

Olen tehnyt kiusallisen havainnon. Kansallisbiografia – aarteeni – on niin yksipuolinen, että se on leimattava viaksi. Yliopistoväkeä ja virkamiehiä riittää, mutta maaseudun murtavat voimat on jopa sivuutettu.

Esimerkiksi Pohjanmaan papiston ja maanviljelijöiden yli kaksisataa vuotta jatkunut yhteispeli näyttää olevan teossarjalle tuntematon. Pappisdynastioista tulevat mieleen mm. Forsmanit ja Fellmanit, talonpoikaisdynastioista vaikka Lapuan Lagerstedt (Lahdensuo).

Etelä-Pohjalaisista elämäkerroista lukien Forsmanien suvun lahjakkuus on kirjaimellisesti mykistävä. Fellmaneista Jakob on mainittu kirjassa ja pieni, osittain virheellinen lisäys hänen toiminnastaan Lappajärvellä sivuuttaa pääasian – että Lapin-Fellman ei ollut erikoisen harras kirkkoherra, vaan unohti kerran kokonaiseksi vuodeksi saarnatakin, koska oli niin innostunut hankkimaan maatiloja ja perustamaan itselleen kaupallisia yrityksiä kuten kaivoksia ja myllyjä ja että samassa suvussa oli rannikon rikkaimpia porvareita ja sitten maan johtavia lakimiehiä ja kaksi valtioneuvosta.

Vanhan Lagerstedtin talonpito oli tapaus sinänsä. Hänellä oli säätyläistaustaa suvussaan, mutta Lapualla hän oli täysi talonpoika. Viljeltyä oli 700 hehtaaria, lehmiä 480 ja hevosia 50. Pöydässä söi talvisinkin yli 20 ihmistä. Lagerstedt perusti muutamien saman mielisten kanssa kansakoulun, Vaasan lyseon, Lapuan yhteiskoulun, kunnanlääkärin viran jne. Ja pojista tuli Kansallisteatterin pääjohtajia, ministereitä ja niin edelleen.

Lapuasta halutaan muistaa vain Lapuan Liike, joka oli pikkutekijöiden keplottelua. Maakunnan johtomiehet eivät olleet mukana ja yksi Lahdensuo oli keskeisesti kukistamassa Mäntsälän kapinaa.

Tärkeimpiä olivat ne toimen ihmiset, miehet ja naiset, jotka on jo unohdettu.

Mahdollisimman selkeä esimerkki: korkea lapsikuolleisuus lienee kaikkien lukijoidenkin mielestä paha ja surullinen asia.

Suomen lapsikuolleisuutta ei korjannut Arvo Ylppö, vaikka niin on tapana sanoa. Saavutuksen takana oli valistus, käytännössä valistuneet kansannaiset ja miehet. Miesten helposti todistettava osuus oli toiminta kunnallislautakunnassa ja sitten kunnanhallituksessa eli määrärahat kunnanlääkärien ja sitten terveyssisarten palkkaamiseen, ja kanavina kansakoulut ja etenkin nuorisoseurat ja monet muut vapaat järjestöt.

Pohjanmaalla keuhkotaudin juuriminen oli tietenkin valtion ja kuntien ponnistus, mutta kaikkein tärkein oli tieto taudin leviämisen tavoista eli siis tietävimpien emäntien uusi tapa polttaa tuberkuloosiin menehtyneen nahkavällyt heti ja sen jälkeen siisteyden kohottaminen. Naiset ne lopettivat lattialle syljeskelyn sisätiloissa!

Löydän hakuteoksistani maan ensimmäisiä naislääkäreitä, joiden toiminta keskittyi naisiin ja lapsiin ja joiden ympärillä käytiin kovaa taistelua. Olen itse omin korvin kuullut usein lääketieteen professorin suusta lauseen: nainen ei sovi lääkäriksi.

Ensi tuntumalta etäiseltä vaikuttaa meijeritoiminta. Meijereitä syntyi aivan tavaton määrä ja karjatalous lisääntyi. Mutta jo yksityisillä ja kaikilla osuusmeijereillä oli tiukka tarkastustoiminta. Epäsiistiä maitoa ei otettu vastaan. Epäsiisti maito merkitsee juuri lapsille taudin vaaraa. Ja emännät ja piiat uskoivat, kun rahaa luvattiin. Maidon käsittely nousi kymmenessä vuodessa ennennäkemättömälle tasolle ja kohta luovuttiin lantanavetoista.

Meidät oppikoululaiset opetettiin hiukan hymähtelemään maatalousnäyttelyille ja sonniyhdistyksille. Puhdas tuotanto ja lähiruoka lienevät nyt jokaisen tiedossa. Ne eivät ole amerikkalaisia keksintöjä eivätkä luontokiihkoilijoiden aikaansaannosta. Kyllä muutoksen saivat aikaan maatalouden harjoittajat itse sata vuotta sitten.

Tämä kansanvälisesti huikea kehitys on kadonnut näköpiiristä sotien ja siirtolaisuuden mullistuksissa, jotka johtivat aika pian jopa liikatuotantoon. Mutta vielä isoisien aikaan oli kuoltu nälkään.