Varo hyviä kirjoja

Kirjakaappi on kadonnut maailmastamme. Se on samaa perua kuin arkihuone, uudemmassa kielessä olohuone, ja olohuoneen nimi johtuu siitä, että siellä ei saanut olla.

Tavaton määrä minua hiukan nuorempia suomalaisia on viettänyt asuntohallituksen takia lapsuutensa ja nuoruutensa tuulikaapissa. Kaksi tai kolme huonetta ja keittokomero… Ja olohuoneeseen ainakaan lapset eivät saaneet mennä, koska siellä oli juuri siivottu.

Viime aikoina on tullut joitakin niin hullunkurisia kommentteja, että niiden kirjoittajilla on selvästi parempaakin tekemistä kuin lukea vanhoja kirjoituksiani. Oikein! Mutta olen siis vähäpuheinen poika Pohjanmaalta ja kirjoitan asian niin kuin se on.

Huomioni kiinnitti pari kommenttia, joiden sisältämiä näkemyksiä oli säilytetty kaikesta päättäen lyseon luonnonhistorian luokan kaapissa formaliinissa viimeksi kuluneet sata vuotta.

Esimerkiksi Agatha Christie liian köykäisenä kirjallisuutena – kun se on todellisuudessa minulle liian raskasta! Haluan lukea Pekka Lipposta, Mickey Spillanea ja Aku Ankkaa enkä minkään herran lorttien omituisista tempauksista, kun heillä on niin vaikeat nimetkin että oikein itkettää.

Niin sanotun rillumarei-kulttuurin ihailija olen ollut ainakin vuodesta 1951. ”Rovaniemen markkinoilta” -laulun nopeasti siivet saaneine sivuversioineen (”minä panin lepikossa Kemijärven Hultaa jne.) opin heti, vaikka ”Pikajuna Meksikon”  oli bravuurinumeroni. Kunpa olisin osannut laulaa! Onneksi taiteellinen veljeni osasi, ja erikoisen etevä hän oli matkimaan ”Kauniin Veeran” kipparin mörähtelyä ”jumpapapapa jumpaa…”. Kalle Viherpuu olikin sankarimme, etenkin taide-elokuvassa ”Isäntä soittaa hanuria”.

Epäilevä suhtautumisena Agatha Christieen ja Dorothy L. Sayersiin johtuu siitä, että kunnanlääkäri luki niitä, tosin ruotsiksi. Itse valikoin luettavaani kirjan kansikuvan ja nimen perusteella, enkä pettynyt. Kuolet ellet kerro. Velda vimmastuu. Kosto on minun.

Kun opettaja jostain syystä mainitsi oppikoulussa, että Jakob Wassermanin ”Mauritiuksen oikeusjuttu” on poikkeuksellisen hieno romaani, päätin heti jättää sen lukematta, vaikka se oli kotona kirjakaapissa. Päätökseni olen pitänyt, vaikka väitöskirjaa tehdessä vähän hävetti. Wasserman esittää hyvin taidokkaasti kahden lakimiehen, isän ja pojan, käsityksiä syyllisyydestä ja todistamisesta. Mutta en lue!

Toinen opettaja mainitsi jotain Thomas Mannin Joosef-sarjasta, ja asia oli sitä myöten selvä. Tosin yhden kerran tarkastin käsitykseni, jonka mukaan tarina on sietämätöntä liirumlaarumia. Kuulun näet niihin, jotka korvasivat Mannin Herman Hessellä. ”Arosusi” kolahti kovaa, mutta en minä taas niistä Siddharthoista, ja Lasihelmipeli on minusta sairaan mielen tuote.

Joskus 60-luvulla kirjakaapit jäivät, enkä ole sen jälkeen harrastanut myöskään parempia olohuoneen pöytiä, jotka oli petsattu tummaksi ja lakattu niin kiiltäviksi, ettei pöydälle uskaltanut laskea edes puhdasta kahvilusikkaa. Tosin ei kukaan muukaan ole enää niitä harrastanut.

Oman sukupolveni tunnus on kirjakaapin sijasta Lundia, huolimattomasti täytetty, Mustanaamiot ja kurssikirjat sikin sokin. Aivan. Niitä Lundioita minulla edelleen on joka huoneessa, ja sisältö on lievästi sanottuna kirjavaa.

Kunniapaikalla ovat koirankorvalle luetetut Modesty Blaiset, mutta eivät Chandleritkaan näytä iskemättömiltä. Chandlerin vieressä on aakkosten takia Tito Colliander – hänen seitsenosainen muistelmasarjansa on yksinkertaisesti loistava. Lapsuus Pietarissa ja nuoruus Kannaksella.

Edustavuuden ja porvarillisen säädyllisyyden puute voi jossain määrin johtua siitä, että kirjat neljän eri alojen maisterin tutkinnon suorittamiseen ovat löytyneet täältä ja jääneet taivaan tuuliin. Jos tarkkaan muistelen, eräitä kasvatustieteen keskeisteoksia kyllä puuttui. Että kysymyksessä on luonnevika eikä käytännön pakko, sen näkee vanhempieni kirjoista, jotka ovat enimmäkseen muuttolaatikoissa varastossa.

Huumorikirjallisuus on pysynyt läheisenä. Onni että olin jossain iässä hyvissä varoissa niin että osasin ostaa ruokottomuuksia metsästäessäni sekä Chaucerin että Rabelaisin tuotannon täydellä viitekoneistolla varustettuina tieteellisinä laitoksina. Alkuteksti on kohdittain vähän kinkkistä. Sivukäännökset eli saksan- ja englanninkieliset laitokset auttavat siinä. Rabelaisin vanha ruotsinnos on erinomainen.

Rabelais’n juristitutkijoiden ja oppineitten selvitysten ja lakimiesten mutkikkaiden kirjelmien parodiat ovat herkullisia ja ne on syytä palauttaa välillä mieleen. ”Viheliäisiä ovat oikeudenkäynnit ja säälittäviä oikeutta hakevat, sillä ennen loppuu heiltä elämä ennen kuin he saavat oikeutta.” Ja vaikka Pound oli kova liioittelemaan, olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että Chaucer kannattaa lukea alkutekstinä. Ei se ole kovin vaikeaakaan. Sehän on vasta 1300-luvulta ja juuri siitä lukija ymmärtää, mitä juhlimista on sydänkeskiajassa, jota mikään merkillinen renessanssi ei ollut vielä koskettanut. Eikä siellä vintillä vitkasteltu – siellä oli repäisevä meininki!

No. Librarius.com -osoitteesta löytyy kyllä alkuteksti, nykykielinen versio ja keskienglannin (Middle English) sanasto. Paksu kirja pönöttää katonrajassa kuin kissa, liikkumattomana mutta vaarallisena.

Ne Lundiat ovat elämisen ydintä. Olisi haikea olla ilman. Osaan todistaa tämän: kirjat eivät ole omistajastaan irrallisia kappaleita vaan osa tämän elämää. ”Kansallisen elämäkerraston” ohella nyt huvittaa ”Etelä-Pohjalaisia elämäkertoja I-III”. Tuota lukuisien kirjoittajien kommentoitua matrikkelia jokainen lukee eri tavalla ja tekee löytöjä. Lapsilleni kirja olisi lähes yhdentekevä. Mikä isoisästäni on täydennysosassa, sen he tietävät. Itse osaa lukea rivin välit: ”Koska suvussa oli tunnetusti paljon hourupäisyyttä, N.N. työskenteli tarmokkaasti piirimielisairaalan saamiseksi Seinäjoelle, missä onnistui ja sai sinne sijoitetuksi ne sukulaisensa, jotka eivät siihen mennessä olleet viinapäissään ampuneet itseään tai toisiaan…”