Paremmat ihmiset

Kukahan myisi minulle Etelä-Pohjalaisia elämäkertoja I-III. Niteiden kunnolla ei ole ihmeempää väliä, kunhan ilkeää lukea. Kaksi nidettä on 60-luvulta, kolmas on täydennysosa. Pihistäkää pistäytyessänne Nuppulinnassa kirjat tätinne kirjakaapista, myykää minulle ja ostakaa koko rahalla viinaa. Tämän blogin otsikossa oleva sähköpostiosoite on siten toimiva, että tiedot tulevat silmiini. Rehelliselle löytäjälle maksetaan kohtuullinen palkkio.

Matrikkeli on salainen pahe. Olen uskotellut olevani aika vapaa pelaamisen ja uhkapelaamisen synnistä. Tuossa kohdassa on kuitenkin häpeällinen, sokea piste. Paikallishistoriat on toinen vähän samanlainen.

Kysymys on pohjaltaan pelaamisesta, koska suurin osa henkilöhakemistoista on täysin arvottomia. Niitä on turha ostaa ja tarpeetonta kantaa kotiin. Lopuista noin 95 prosenttia on mielenkiinnottomia.

Pohjalaisten kirja on jo mullistanut maailmankatsomukseni. Se on aivan ihanan sekava ja epätasainen. Kirjoittajia on ainakin sata ja kukin on saanut toimia kykynsä ja harkintansa mukaan. Luulen että seutua tuntemattomiakin huvittaisivat artikkelit, joissa kerrotaan ensin palstantäysi jonkun henkilön mainiosta talonpidosta ja erinomaisista liiketoimista, jotka laajenivat rajuilman tavoin ja tuottivat rikkautta, mutta (samassa lauseessa) ilmenneitten ongelmien johdosta asianomainen menetti koko omaisuutensa ja myi elämänsä viimeiset 45 vuotta rapaisella raitilla vähän käytettyjä kirjekuoria henkensä pitimiksi…

No, sanavalinnat ovat tässä omiani.

Joissakin artikkeleissa eksytään rehellisyyden puolelle. ”N.N. oli hyvin ylpeä ja ihmisenä ahne, mutta tilintarkastustehtävät hän suoritti tunnollisesti.” ”M.M. jäi valitsematta toisille valtiopäiville, koska hän oli asenteissaan jäykkä ja vastusti kiihkeästi kansakoulua, tieyhteyksien parantamista, köyhäinapua, ojitusta, heinänviljelyä ja niittokoneita.”

Toivo Kuulan kuolemasta Viipurissa vapun aikaan 1918 sanotaan lyhyesti, että ”häneen osui laukaus”. Kovin hienotunteista, siihen nähden, että tapaus selvitettiin perusteellisesti ja siihen, että yleisemmin Viipurin tapahtumat noina päivinä saivat odottaa selvittäjäänsä lähes sata vuotta.

Sitten taas Artturi Leinosen kirjoittamaksi osoittautuva artikkeli Vihtori Kosolasta osoittautuu asiatiedoiltaan pitäväksi ja asenteeltaan tasapuoliseksi – Leinonen itse jätti nousematta Lapuan liikkeen kelkkaan.

Lähipäivinä taidan julkaista tässä pienen muistelman Lapualaisoopperan oikeudenkäynnistä ja Arvo Salosta. Tuohon yhteyteen ei istu se kritiikki, että Ylioppilasteatterin näytelmässä Vihtori Kosolan vaikutus ja rooli on suorastaan virheellinen. Se on sääli, koska Salolta jäivät, kukaties dramaturgisista syistä, käyttämättä mahdollisuudet sellaisten ääriasenteiden kuvaamiseen esimerkiksi liike-elämässä ja virkamies- ja pappispiireissä, jotka olisivat sietäneet tulla esiin jo 50 vuotta sitten.

Tänäkin päivänä suomalainen ”rähmällään olon historia” Urho Kekkosen kaudella on yhdistämättä ja kytkemättä sotien välisen ajan oikeistoliikehdintään, joka liian usein kuvataan sangen rakastettavaksi puuhailuksi hyvin ymmärrettävine hevosenleikkeineen. Takaperin perustellen on ihme, että vuoden 1918 tolkuttomuuksien jälkeen 30-luvun valkoiset ja sitten 40-luvun punaiset eivät saaneet aikaan mitään mainittavaa, puhumattakaan 70-luvun sydänpunaisista.

Mikään elämäkerrasto ei ole otanta. Nyt puheena oleva kirjasarja on samalla tavalla viihdekirjallisuutta kuin Kuka Kukin On. Esiteltävänä on merkittäviä henkilöitä, eikä sellaisia ole koskaan paljon missään ryhmässä. Jos valikoinnin ovat suorittaneet toimittajat, valikoima kertoo heistä, ei niinkään paljon valikoiduista.

Oli sellainenkin aika, että olin mukana sorkkimassa juuri Kuka Kukin On -teoksen valintoja. Siihen oli jokin järkevä syy, jonka olen unohtanut. Koska tein ison urakan tuota asiaa pohtiessani ja listoja laatiessani voin vakuuttaa, että lopputulos on mielivaltainen. Lohdullista on, että henkilöhakemistot ovat yleensä kaupallisia ja logiikka on yksinkertainen, julkaisijan toive, että itsensä tai sukulaisensa kirjasta löytävät ostaisivat sen kirjan. Ainoa todella tarpeellinen hakemisto olisi Valtiokalenteri, joka on jostain syystä hinnoiteltu niin törkeästi (149 €), ettei sitä ole varaa ostaa eikä sitä ole juuri missään kirjastossakaan. Ja kysymyksessä on kuitenkin luettelo viranomaisista ja virastoista eli tiedot siitä, ketkä asioistamme päättävät. Verkkoversio maksaa 165 €.

Ehkä olisi viisainta lukea tuo pohjalainen elämäkerrasto läpi. Siellä on aika hurjia tarinoita, esimerkiksi peräkorven pojasta, joka oppii omia aikojaan lukemaan ja kirjoittamaan ja saatuaan jostain käsiinsä urkuharmonin rakentaa toisen samanlaisen ja ennen pitkää soittimet kaikille pitäjän kouluille, siirtyy sen jälkeen valmistamaan pyssyjä ja lopuksi rukkeja. Ja sieltä löytyivät selvät tiedot legendaarisesti viulupelimanni Haudanmaasta, joka siis kuoli ennen sotia, mutta tietääkseni vaikutti vahvasti Konsta Jylhään erikoisesti ja Kaustisiin yleisesti. Elämäntarina on lievästi sanoen kirjava ja käy ilmi, että unohdetun mestarin taitoja ja sävelmiä tutkivat arvostetut musiikkimiehet todeten, että ihme tämä on. Tämä elämäkerrasto kuitenkin vaikenee siitä, että tuotakin väkeä vaivasi sama ongelma kuin oman aikamme keikkamusiikkia, nimittäin taitelijoiden niin sanotut elämäntavat.

Toisaalta sitten löytyy aitoja yllätyksiä. En tiennyt, että Mauri Honkajuuri (KOP:n pääjohtaja) piti itseään pohjalaisena (kuten Jaakko Lassila, joka tietääkseni on Kauhavan kunnanlääkärin poikia). Kertomus Honkajuuren toteuttamasta osuuskuntapohjaisesta maanhankinnasta tilattomille kauan ennen alan lainsäädäntöä on ihan hurja juttu. Se nimittäin onnistui.

Ja yllätyksiä riittää. Hätkähdin rajusti, kun Alasen veljesten pappisjäsen, teologianprofessori Yrjö J. Alanen mainittiin Suomen sosialidemokraattisen kristillisen yhdistyksen puheenjohtajana. Kun Alasta kuvailee artikkelissa pohjalainen Mikko Pohtola, pitkän Suomen Kuvalehden päätoimittaja ja tuntemukseni mukaan mies paikallaan, kai se sitten niin on. Mutta Lapuan yhteiskoulun käynyt pappi demarina!

Toisaalta kyllä tiedän entisenä kauhavalaisena, ettei lapualaisista koskaan tiedä, mitä ne seuraavaksi keksivät.