Toleranssi

Typerät tapahtumat tarjoavat ilmaiseksi typeriä sanaleikkejä.

Toleranssi on ”suvaitsevaisuus”, siis sana, joka on joutunut viime aikoina pilkanteon kohteeksi.

Suvaitsemattomuus ja sen väkevöitetty muoto kiihkomielisyys on vanha, arvostettu perinne. Aamulla varhain luin edellisvuosisadan musiikkimiehestä, joka osoitti jo poikavuosinaan hyvin epätavallista lahjakkuutta. Hartaustilaisuudessa hän kerran säesti virrenveisuuta viululla, kun urkuharmoni oli rikki. Isä vanha nousi ja löi viulun seinään ja pojan pään perässä. Viulu näet on paholaisen soitin ja joka tapauksessa sen äänellä kutsutaan paholaista eli vietellään kuulijoita syntiin.

Suvaitsevaisuuteni on koetuksella, kun poliisit ja poliitikot kehuvat ”nollatoleranssilla”.

Sellaista asiaa ei ole olemassa. Toleranssi tarkoittaa hyväksyttyä epätarkkuutta. Jos koneessa tavoitellaan ”nollatoleranssia”, se ei toimi. Kummallisen tarkoiksi hiotut työstöpinnat eli haitallinen tasaisuus nostaa kitkan kammottavaksi. Ilman järjellisiä toleransseja valmistetun moottorin männät eivät liiku sylintereissä, koska väliin ei mahdu öljyä.

Hyväksytty epätarkkuus ulkoilman lämpötilasta kerrottaessa lienee yksi celsiusaste. Teollisuudessa ja kemiassa toleranssi voi olla aivan toinen. Jos tällaisesta asiasta joutuu suukopuun suhteellisen oppimattoman ihmisen kanssa, voi koettaa vetää väittelyn kvanttikemiaan, jolloin pääsee vetoamaan fysikaaliseen epätarkkuusperiaatteeseen ja lämpötilan takana olevan liiketilan ja sen takana olevan elektronien varauksen vaihtelun tilastolliseen luonteeseen.

Sen jälkeen voikin mennä rauhassa kahville.

Nollatoleranssi esimerkiksi liikenteen nopeusrajoituksissa on oppina ihmisten huijausta. Käytännössä maantiellä mittaustarkkuus vaihtelee ja autoilijan mittauslaitteillaan toteama ajonopeus riippuu muun muassa renkaista, niiden paineesta ja lämpötilasta ja jäästä.

Periaatteessa olen kiitollinen ja käytännössä lievästi ärtynyt ilmaisinvalosta, joka on tätä nykyä kauppamatkani varrella. Se näyttää ajonopeuteni punaisena, jos lähestyn rajoitusaluetta mittauslaitteen mielestä 41 km/h. Asia on käytännössä ongelmaton. Sen kuin ajaa hiljempaa. Stockmannin pysäköintiluolan tunnelissa on pakko painella useaan kertaan jarrua, koska rajoitus 30 km/h ei tahdo pysyä alaspäin viettävissä paikoissa, joita siellä on.

Nokian renkaista kirjoittamista olen oikein odottanut. Viimeksi kuluneet 40 vuotta olen lukenut huolellisesti rengastekstit kahdesta johtavasta autolehdestä. Jo hyvin kauan sitten Peiseler-pyörä tuli minulle rakkaaksi. Tekniikan Maailma käytti sellaista, ikään kuin aisalla auton perään kiinnitettyä polkupyörän pyörää, jota käyttäen nopeus mitattiin tarkemmin kuin mihin auton mittarit tai ajoradan vieressä seisovat kellomiehet pystyivät. Olisiko niin, että nuo muistikuvat ovat ajalta ennen valokennojen yleistymistä? Näky oli kumminkin hieno.

Suunnattoman kokemukseni perusteella arvioin, ettei esimerkiksi renkaiden käyttäytyminen ääritilanteissa liikuta minua. Heikonpuoleisilla taidoillani selviytyminen testeissä käytettyjen kaltaisista tilanteista liikenteessä on herrassa, oikeastaan renkaisiin katsomatta.

Oma rengastestini on ollut aikojen alusta helppo ja halpa: renkaiden hinta. Ostan toiseksi kalleimmat autooni sopivista.

Ennen harrastin Micheliniä, koska sana on vaikea ääntää ja siitä tuli mieleen hyvä ruoka. Kun menetin mielenkiintoni ihmeellisiiin ruokiin, siirryin Nokiaan. Pirelli epäilytti, koska en ihan ymmärtänyt, mitä niukasti pukeutuneilla kalenterien tytöillä oli tekemistä renkaiden kanssa. Kutijaari (Goodyear) herätti luottamusta, koska olin muistavinani jnnkun sanoneen, että se on hyvä rengas, varsiinkin tupelessina (tubeless eli sisärenkaaton).

En nyt pilkkaa kuluttajien huolta kohtalostaan enkä ole teilaamassa yhtiöitä, jotka petkuttavat ostajia.

Huomautan vain, että muiden häiriöiden ohella media ja sen kuluttajat ovat jollain oudolla tavalla muuttuneet entistä lapsekkaammiksi.

Koulupoikavuosinani yksi suosituimpia puheenaiheita oli, on Helkama parempi kuin Solifer, mikä limonaati on oikeasti parasta ja – kun olimme hiukan edistyneet iässä ja viisaudessa – onko Boston parempaa kuin Nortti. Opiskeluaikoina isänmaallinen nuoriso oli lähes poikkeuksetta sillä kannalla, että Fazerin sininen on parempaa kuin Marabou- Nestlé ei mielestäni ollut siihen aikaan kehissä.

Hyvin kauan myöhemmin tulin siihen tulokseen mietittyäni leipiä ja limppuja, että se on vaihtelu, joka usein maistuu hyvältä. Nyt taikinat tulevat Puolasta eikä leipomoita ole monta, mutta takavuosina oli hyvä ajatus pistäytyä kaupassa ostamassa yksi kappale paikallista leipää. Pohjanmaalla tunsin jopa juustotaloja ja palailin joskus etelään iso ja märkä leipäjuusto kassissa. Mutta kai he ovat nyt kuolleet kaikki, juustomestarit.

Yliopistolla jouduin selvittämään luennolla hyvää liiketapaa ja ilmiötä, jota silloin nimitettiin ”kauppiaalliseksi kehumiseksi”, joka ei ollut kiellettyä. Ostavan yleisön oli hyväksyttävä se käytäntö, että kauppiaat väittivät vähän liikaa tavaroittensa tuoreudesta, edullisuudesta tai yleisemmin hyvyydestä. Kerrankin mietittiin, saako liikkeestä väittää mainoksessa, että se on Turun paras kangaskauppa. Asiasta oli oikein liiketapalautakunnan lausunto. Sallittua oli, koska asiakkaita ei pidetty täysin pölvästeinä.

Markkinointirikoksista mainitsin, että esimerkiksi makkaratehdas menestyy taloudellisesti tuomalla ensin kauppoihin korkealaatuisen tuotteen. Kun yleisö on löytänyt sen, tehtaalla ruvetaan sekoittamaan makkaramassaa lihan jätteitäkin halvempaa sahajauhoa. Käytännön kokemuksen mukaan ostava yleisö sietää jopa 80 prosentin pitoisuuksia maistamatta mitään erikoista tai joka tapauksessa nostamatta äläkkää.