Kauhavalainen oopperalaulaja

Koulussa tunsin ainakin puoli tusinaa Jaakko Passista. Sukunimen kirkonkirjaan päätynyt muoto riippui tietenkin myös meillä päin siitä, millä päällä ja missä kunnossa pappi sattui olemaan merkinnän tehdessään. Kylä, lapsuuteni näkökentässä pysyvästi, joen takana, on Passi. Oliko joku Passinen vai Passila oli siis pohjaltaan sattuma. Maanjakojen perua olivat Vähäpassit ja vastaavat. Perikauhavalainen kylän nimi (joka siis tarkoittaa muualta kuin Kauhavalta, luultavasti ruotsinkieliseltä alueelta omaksuttu) on Somppi. Jopa luokallani oli tuon sukunimen kantajissa täyskaimoja, ja sitten oli Isosoppeja. Tiettävästi Karjalassa tavallisin Pelkonen ei kai liity pelkoon vaan etunimeen Pelagios. Luokallamme oli sekä Ylipelkonen että Yli-väliviiva-pelkonen. Toisesta tuli hyvinkin tunnettu; hän taisi olla myymässä muovisia rännejä niin suurella menestyksellä, että siirtyi Amerikkaan.

Huomasin jostain Kytösavuista hyvin kauan sitten merkinnän kauhavalaisesti 1800-luvun oopperalaulajasta, joka oli siis nimeltään Jaakko Passinen. Historiaa luennoidessani vältin tietoisesti musiikkia ja Pohjanmaata. Helsingissä etenkin Eero Tarasti ja Turussa usea oli tutkinut musiikkia Euroopassa ja Suomessa. Pohjanmaalta, alkujaan juuri Kauhavalta, oli kunnioittamani professori Pentti Virrankoski, joka paljon muun ohella julkaisi komean tutkimuksen maakunnan kotiteollisuudesta.

Ylimääräinen syy pitää näppinsä irti aihepiiristä oli Alasen veljessarja, alun perin Näykki. Lapuan yhteiskoulun käyneinä kolmesta tuli professoreita, ja myös muista, myös naisista, merkittäviä henkilöitä. Maakunnan historiaa tutki ja siitä kirjoitti näistä Alasista yksi. Heidän isänsä julkaisi maittavan pikku niteen vanhan papin muistelmia (1930).

Jo nuorena opin, että kuorolaulu on naurettavaa ja mieskuorot lähinnä ryyppäämisen syy. Isäni kuullen en puhunut tällaisia, enkä Perälän opettajan. Heikinheimo-vainaja kirjoittikin karjuvista uroista, ja tiedän Ensti Pohjolan olleen nuorena sellistinä sitä mieltä, että musiikkia kuorolaulu ei ole.

Tässä vaiheessa maassamme on puolisen sataa erinomaista kuoroa. Lisäksi on käynyt ilmi, että kuorolaulusta en pääse irti senkään takia, että lähisukulaisistani usea harrastaa tuota toimintaa. Lisäksi pidän itse tuosta musiikista kovasti.

Nyt alan ymmärtää, miksi kuorolaulua naureskeltiin. Sillä oli paljon mahtavia vihamiehiä ja se aiheutti Venäjän vallan aikana poliittisissa piireissä vakavaa huolestumista. Suomen tasavallassa kuorolaulu muuntui nopeasti oikeistolaiseksi toiminnaksi ja keinoksi osoittaa mieltä. Niinpä on mielenkiintoista, että joukolla laulaminen hahmottui minun nuoruusvuosissani erittäin vasemmistolaiseksi toiminnaksi. Kai Chydenius kunnostautui luomalla musiikkia sellaisille, jotka eivät osaa laulaa eivätkä viitsi harjoitella. Hyvin laulamisen mallikappaleeksi kohosi Agit Prop.

Jaakko Passinen (1852 – 1921) toimi pitkään Isonkyrön kanttorina ja urkurina. Oppiin hän oli mennyt puoliväkisin, ja Helsingissä hän todella opiskeli ja lauloi Bergbomin ylöspanemissa oopperoissa mm. Aino Acktén rinnalla. Hän opiskeli kaksi vuotta Tukholmassa ja menestyi mutta palasi yllättäen Suomeen saatuaan tekniikkansa kuntoon ja opittuaan näyttämöllä liikehtimistä niin hyvin, että hänestä oli juuri tulossa mm. Jussi Björlingin varhainen edeltäjä. Hänen tenoriaan on kuvattu epätavallisen korkeaksi ja soinniltaan kauniiksi. Hän veteli lavalla Mozartia ja Weberiä.

Sitten löysin Saijaleena Rantasen väitöskirjan ”Laulun mahti ja sivistynyt kansalainen. Musiikki ja kansanvalistus Etelä-Pohjanmaalla 1860-luvulta suurlakkoon”. (Sibeliusakatemia). Se on verkossa.

Passinen julkaisi luultavasti ensimmäisenä pohjalaisia kansanlauluja ja varmasti ensimmäisenä näitä samoja neliäänisinä kuorosovituksina. Ja hän oli siis sukupolvea Klemettiä ja Toivo Kuulaa vanhempi. Rantanen kertoo, miten rinnakkain kuorojen kanssa kohosi torvisoitto, ja kärjessä oli ilmajokelaisia, etenkin Könnin musiikkisuvun edustajia.

Ainakin Isossakyrössä tarkoitus oli vastustaa sopivalla köörilaululla rahvaan synnillisiä ja epäsiveellisiä renkutuksia. Vastakohta toteutui. Ainakin itse pidän juuri noista epäsiveellisistä ja sopimattomista renkutuksista. Samoin tuntuu pitävän Suomen kansa.

Suuresti ihailemani Paulaharju ei ole (”Härmän aukeilta”) mielestäni ymmärtänyt edes oikein pohjalaiskummallisuutta ja hänen laaja kuvauksensa Härmän lauluista on hieno mutta virheellinen.

Ehkä Paulaharju oli hiukan liian isänmaallinen mies käsittämään sitä pohjimmaista väkivaltaisuutta ja primitiivisyyttä, joka erottuu sekä musiikin että uskonnon (körttiläisyys) pohjalta. Toinen äärilaita Pohjanmaan kuvauksessa on sitten vouhottajat, joita riittää edelleen. Jostain tuiki tuntemattomasta syystä pohjalaisuus on heille arvo sinänsä, arvioinnin lähtökohta.

Passinen on julkaissut omatkin muistelmansa. Niitä en ole tavoittanut. En ole etsinyt kunnolla. Henkilöön liittyy salaperäisiä piirteitä. Oltuaan perustamassa ehkä luultua paljon tärkeämpää nuorisoseuraliikettä ja nähtyään, miten kansakoulunopettajat ja hannikaiset lähtivät kehittämään laululiikettä, hän katoaa taka-alalle ja poistuu tietoisuudesta.

Pohjalaisuutta tuntevana esitän arvauksen. Tuollaiset äkkikäänteet alaspäin johtuvat joko alkoholismista tai mielen tasapainon järkkymisestä.

Kolmas kiltimpi selitys on nuoruuden palon alentuminen taloudelliselle kestoliekille.

Kuorolaulu oli tullut kvartettina Uppsalasta. Ensimmäisiä hittejä olivat eräät Bellmanin laulut. Luultavasti juuri yliopiston kuorot tekivät näistä monin kohdin tosi hurjista lauluista salonkikelpoisia myös Suomessa. Mutta venäläinen varta arvioi – oikein – kuorot politikoinniksi. Rahvaankuorot nousivat kansallisuusaatteen nostattamina. Kuten aina, kansallisuusaatteen keskeinen tarkoitus oli tukahduttaa kansa, viedä siltä puhe, ääni ja laulu ja toteuttaa tämä nostamalla lukkarit ja opettajat ”ohjaamaan” kansaa ”oikeaan” suuntaan.