Suomi sata

Pitkällä aikavälillä Suomen pääasiallinen tunnusmerkki verrattuna muuhun Eurooppaan on maamme suuri takapajuisuus.

Näinä päivinä (yhteiskuntasopimus) olemme siirtymässä selkeästi takaisin metsästäjä-keräilijäkulttuuriin Suomen tasavallan suuren keksinnön eli puolipaimentolaisuuden sijaan. Kysymyksessä on selvästi taantuminen.

Paimentolaiskulttuurit tuottivat Euraasiaan kaikkien kulttuurien kulmakiveksi hevosen. Harald Haarmann huomauttaa, että porukat toivat hevosen tullessaan Vanhaan Eurooppaan eli Tonavan mutkaan, josta ovat peräisin vanhimmat nyt tunnetut kirjoituksen kaltaiset merkit ja kieli oli varmasti jotain muuta kuin indoeurooppalaista. (Haarmann, Harald: Auf den Spuren der Indoeuropäer. Beck 2016).

Näihin kysymyksiin liittyy toinenkin mielenkiintoinen kirja, Anthony, David W..:  The Horse, the Wheel, and Language: How Bronze Age Riders from the Eurasian Steppes Shaped the Modern World (2010).

Nämä tutkimukset kytkeytyvät taannoin kuolleen arkeologi Marija Gimbutasin kurgan-teoriaan, ja taustalla ovat Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen tehdyt kaivaukset ja suoritetut tutkimukset, jotka joka tapauksessa mullistivat vakiintuneita ajatuskuvioita.

Mutta on vaikea sanoa, kummat ovat kovempia rettelöimään keskenään, arkeologit vai kielitieteilijät. Varoitan lukijoitani – historian koulutukseni on kulttuurihistoria ja siinä Suomen ohella keskiaika. Olen siis maallikko kivikauden ja kielen asioissa. Toiseksi tunnen Haarmannin ja olen lukenut suurimman osan hänen tuotannostaan. Yleensä pidän hänen oivalluksistaan. Kaikki eivät pidä.

On hienoa tuntea ikäisensä mies, joka osaa eli puhuu ja kirjoittaa yli kolmeakymmentä kieltä, mukaan luettuna suomi, baski ja japani. Tuskin ainakaan Luumäellä on toista. Unioninkadusta en tiedä. Sen varteen on kertynyt kaikenlaista asiantuntemusta.

Avoimen anakronistisesti tämän päivän Suomessa istuen ja tästä menneisyyteen katsellen, kun tänne on saatu jotain uutta ja hienoa, se on ollut viimeksi kuluneet vuosituhannet tuontitavaraa. Kiitos professoreiden, kiikaroimme menneisyyden Suomea, jollaista ei ole koskaan ollut olemassa. Nykyinen valtioalueemme on ollut väestöltään sekava soppa todella kauan. Kuuluisan kummalliset isän puolen geenimme tuntuvat olevan verrattain myöhäistä perua.

Ilmaston vaihtelut ovat olleet jääkauden jälkeen erittäin suuria, mutta viimeksi kuluneet tuhat vuotta ovat olleet lähes jatkuvasti epämiellyttävää aikaa. Kenellä tänne olisi ollut mitään erikoisempaa asiaa? Kuusenkäpyjä varastelemaan?

Päivän uutisaiheet herättävät minussa ajatuksen, että pitäisi varmaan kutsua Donald Trump tänne ratkaisemaan ongelmamme, kun olemme juuri antamassa kaikelle maailmalle näytön siitä, että meiltä itseltämme se ei onnistu.

Mutta mainitsemani kirjat ja niihin liittyen Haggrénin ja muiden ”Menneisyyden jäljet” ja aivan oivallinen upouusi ruotsinmaalainen kurssikirja ”Den långa medeltiden, De nordiska ländernas historia från folkvandringstid till reformationen” (Fredrik Charpentier Ljungqvist, Dialogos 2016) ovat herättäneet isoja ajatuksia.

Hytkähdyttävä lähtökohta on Haarmannin huomautus, että heksametri (distikon) eli Iliaan ja Odysseian runomitta istuu kovin huonosti klassiseen kreikan kieleen. Hän mainitsee arveltavan, että se olisi indoeurooppalaisia kreikkalaisia edeltäneen väestön (”pelagioi”) perua ja kotoisin lähinnä Kreetalta Minolaisesta kulttuurista. Samalla hän toteaa kuivasti, että henkilön nimet Akhilleus, Athene ja Odysseus eivät ole indoeurooppalaisia.

Sitähän minäkin olen sanonut, vaikka en ole mitään sanonutkaan.

On isoja asioita niin kuin Saksan 1800-luvun musiikki ja Ranskan saman aikakauden maalaustaide ja Englannin romaani (ja USA:n Mark Twainin keksimä suurisuuntainen journalismi).

Oli loisteliaita vaiheita, kuten Islannin proosa (saagat) ja skandinavinen muinaisrunous, siis lähinnä Egil, anglosaksinen varhaiskeskiajan runous, trubaduurien oksitanian kieli…

Näissä kisoissa, myöntäen todeksi sen, että runous on tärkeämpää kuin silli ja silakka, Suomella on mitalisijoitus.

Elias Lönnrot lopetti kalevalarunouden. Kun Kalevalan ensimmäinen ja etenkin toinen versio ja Kanteletar olivat ilmestyneet hänen ”toimittaminaan”, perinne oli poikki ja kalevalainen kansanrunous oli kiven sisässä kuin kuu Pohjolassa. Sitä ei enää syntynyt eikä synny.

Saavutuksena kansanrunoutemme on suunnaton. Eikä sillä ole väliä, missä määrin Lönnrot keksi kansanrunouden omasta päästään. Todisteet riittävät; kalevalaista runoutta merkittiin muistiin jo ennen Lönnrotin syntymää.

Kaikki runous on kansanrunoutta ja kaikki kieli on pohjimmaltaan runoutta. Ammattiin liittyy yksi erikoinen piirre. Meillä on puhuttu tietäjistä ja Kreikassa rapsodeista eli runonlaulajista. Järkevämmin ilmaisten on tarvittu työtä vieroksuvia ihmisiä, jotka ovat kertailleet ja kehitelleet näitä joutavia juttuja. Siksipä uskaltaa äänestää itäistä perinnettä ja hylätä ajatus Kokemäenjoen seudusta kalevalaisuuden aitona alueena – siellä ihmisillä oli muutakin tekemistä, kuten kalastus ja parittelu.

Koska iskelmät ovat nykyajan runoutta, kanantaloudellinen rappiotila, joka oman arvioni mukaan jatkuu tästä ainakin 15 vuotta eteenpäin, antaa meille tilaisuuden erota EU:sta, Eurosta ja Natosta, ellei meitä heitetä sitä ennen ulos. Ja tämän tuloksena voitamme uudestaan Eurovision laulukilpailut!  Kitataramiehet kyyhöttävät leviävissä lepikoissa rämpyttämässä soitintaan niin että maa järisee, järvet läikkyvät ja kalliot kahdeksi lentävät.