Palmusunnuntai

Aloin ostella Harnoncourtin ja Leonhardin Bachin kantaattilevyjä (Telefunken, Das alte Werk) 70-luvun alusta alkaen, siis tuoreeltaan. En pitänyt niistä. Levypakkaukset olivat äärimmäisen huolellista työtä. Oli juhlallista saada partituurit levyjen mukana.

”Normaalia” Bachia levytti silloin Karl Richter, jonka esityksissä olivat solisteina vuosisadan johtavat nimet, kuten Fischer-Dieskau. Harnoncourt oli keskittynyt etsimään alkuperäistä sointia ja käytti mm. poikia ja miehiä naisäänten sijasta. Erikoisen epämiellyttävää oli mielestäni barokkiviulun soitto, karkeita ääniä ilman pienintäkään vibratoa.

Nyt Harnoncourtin pari viikkoa sitten kuoltua saa taas sanoa, ettei suuren taiteilijan mitta ole taito, vaan kehitys. Tämä mies tuli antaneeksi uutta elämää lopulta lähes kaikelle suurelle musiikille. Hiukan röyhkeästi neuvoisin jättämään ne vanhat kantaattilevyt väliin. Kun nyt tullaan piinaviikkoon, Harnoncourtin viimeinen monesta Matteus-passio-levytyksestä on selvästi yksi maailman parhaista, vaikka kilpailu on nykyisin jotain aivan muuta ja muusikkojen ja kuorojen taso jotain sellaista, mitä ei osannut ennen kuvitellakaan.

Muistirikas lukija tietää, että itse olen John Eliot Gardinerin raivokas ihailija ja pidän hänen kantaattisarjaansa kaiken äänitetyn musiikin suurtapauksena. En tuntisi paniikkia jos esimerkiksi menettäisin näköni; Gardinerin levyissä riittää miettimistä koko elämäksi.

Jos tehtävä olisi käännyttää joku uskomaan, että Harnoncourt oli yksi suurimmista kapellimestareista, neuvoisin kuuntelemaan Mozrtin pienen g-molli-sinfonian nro 25. Sitä ei soiteta yhtä paljon kuin viimeisiä. Tämä levytys on kuitenkin alusta loppuun riemastuttava.

Uudessa keskustelukirjassa – Harnoncourtin yksi kirja on suomennettukin – hän leimaa Mozartin krokotiiliksi. Tyynen veden pinnan alla liikkuu jotain… Syvyyksien valtias, joka saattaa hyökätä esiin ja puraista sinut kappaleiksi!

Sankarimme täydellinen nimi on taideteos sinänsä, Johann Nicolaus Graf de la Fontaine und d’Harnoncourt-Unverzagt. Hän oli siis isän puolelta kreivillistä sukua, kun taas äiti oli kuninkaallisia, Itävalta-Unkarin arkkiherttuan jälkeläinen.

Hän perusti Concentus Musicus -nimisen yhtyeen Wieniin mutta käytti ennen pitkää levytyksissä Wienin filharmonikkoja, Arnold Schönberg-kuoroa, Wiener Sängerknabenia ja Tölzer Knabenchoria, toisin sanoen parhaita kokoonpanoja, mitä nyt maailmasta löytyy.

Briteillä ja hollantilaisilla on hiukan toinen perinne. Monet erittäin suurista nimistä, kuten juuri Gardiner ja René Jacobs, ovat omin käsin kouluttaneet kaikki soittajansa ja laulajansa.

Mutta Wien – josta olen ollut aina niin tavattoman kiinnostunut, etten ole edes käynyt siellä koskaan, en edes rautatieasemalla – on asia erikseen. Puhe ”saksalaisesta musiikkikulttuurista” on hiukan liian ylimalkaista. Kyllä Itävalta oli se musiikin ihmemaa- Muistakaamme vähemmän juhlallinen musiikki kuten valssiperinne, ja sitten operetit. Harnoncourt itse teki jo varhain uusia avauksia opettaen italialaisille heidän omaa perinnettään, kuten Monteverdin oopperoita, ja johtamalla ranskalaisille Rameauta ja Marin Maraisia. Entisenä Wienin filharmonikkojen sellistinä hän oli tuomassa takaisin viola da gambaa. Viestikapulan otti sitten vastaan Jordi Savalli.

Olen yrittänyt johdonmukaisesti varoa opettamasta ihmisille heidän omaa ammattiaan. Jospa tekisin nyt sellaisen pienen poikkeuksen, että kysyisin, voisiko elokuva-arkisto mitenkään esittää edes pientä sarjaa taiteeseen ja musiikkiin liittyviä elokuvia.

Straub ja Huillet, mies ja nainen, pari, toteuttivat molemmissa parhaat näkemäni teokset. Heidän elokuvansa Paul Cézannesta on aivan uskomaton. Elokuvan auttamaton värirajoitus on voitettu – kamera toistaa värejä niin surkean paljon huonommin kuin silmä, ja värin ja valon suurmestari, kuten Cézanne jää helposti arvoitukseksi. Ei tässä.

”Anna Magdalena Bachin pieni nuottikirja” on 1960-luvulta. Tyyli on äärimmäisen karu siten että naisääni kertoo Anna Magdalenana tapahtumista, ja muun osan elokuvaa täyttää musiikki, kokonaisia kappaleita, liikkumattoman kamerankuvaamina, sataprosenttisella äänellä eli kuvattu ja äänitetty kerralla.

Bach-elokuva alkaa kohtauksella, jossa kaksi ”näyttelijää” soittaa barokkitamineissa ja peruukeissa. He ovat Leonhardt ja Harnoncourt.

Straub oli toiminut muun muassa Renoirin ja Bressonin assistenttina ja kuului samaan joukkoon kuin Godard ja Truffaut. Hän pakeni Algerian sotaa Saksaan ja sai Bach-elokuvan tuotetuksi tietyllä vaivalla – rahan hankkimiseen meni vain kymmenen vuotta. Silloisessa DDR:ssä he käyttivät kaksi vuotta tapahtumapaikkojen eli siis kuvauspaikkojen tutkimiseen.

Kaiken jälkeen dokumenttielokuvan ja näytelmäelokuvan mahdollinen ero on sekoitettu täydellisesti ja tuloksena sekä kunnianosoitus että yhteenveto Bachista.

Ja sitten kaipaamanne tieto: molemmat elokuvat ovat YouTubessa.

Riittää kun kutsutte jonkun saksantaitoisen isoisän simultaanitulkkaamaan. Väittäisin kyllä, ettei tekstillä ole kauhean suurta merkitystä. Vielä parempi on ottaa saksan- ja ranskantaitoinen isoisä ruokittavaksi ja katsoa nämä molemmat filmit muutamaan kertaan, muistiinpanojen tekemistä kaihtamatta.

Tunnettuna hifin vastustajana olen hiukan kahden vaiheilla siinä, pitäisikö tietokoneessa olla korkealaatuiset kaiuttimet. Joskus ajattelen, että sitten kun lakkaan köyhtymästä ja alan rikastua, Genelecit olisivat poikaa.

Kun olen tässä katsellut ja kuunnellut tuota filmiä, tunnen tarvetta täsmentää. Harnoncourtin ja Leonhardtin soitto oli jo 1960-luvulla taivaallista. Itse olin kuulijana kokematon ja harjaantumaton.

Saksalaisen barokkimusiikin ja Ranskan uuden aallon yhdistelmä – pystyykö kukaan keksimään vielä hienompaa. Plan vanilla, sanotaan Kaliforniassa