Lauantaijutelma

Ajattelin ratkaista ohimennen kysymyksen, pitääkö perustuslakia noudattaa vai saako tehdä niin kuin huvittaa.

Täysin palvelleen professorin vastaus olisi tietysti kieroilua. Perustuslakia ja perusoikeuksia ei ylimalkaan ”noudateta”, koska ne eivät ole sääntöjä, vaan punnintaperusteita.

Täysin palvellut professori saattaisi jopa kohotella kulmiaan nuoremmille kollegoille ja sanoa, lieneekö valtiosäännön tuntijoilta unohtunut, että eräitä perusoikeuksia ei kerta kaikkiaan voi noudattaa. Tasa-arvo tai syrjintäkielto eivät koskaan toteudu viimeistä piirtoa myöten, vaan aina jää toivomisen varaa, vaikka viranomaiset tekisivät parhaansa.

Kansankielellä: perusoikeudet on otettava huomioon ja niille on pantava painoa. Miten paljon, se riippuu loppujen lopuksi ratkaisun tekijästä.

Olen samaa mieltä kuin mielipiteensä asiassa aikaisemmin ilmaisseet. Turkin kanssa eilen sovittu on oikeudellisesti ongelmallinen ratkaisu.

En voi olla lisäämättä, että EU:ssa muulloinkin käytetty menettely on hyvä. Tehdään täysin mahdoton sopimus. Kreikan pitää tehdä heti jotain sellaista, mikä on fyysisesti mahdotonta ja on lisäksi ollut kreikkalaisille vastenmielistä ja liian kallista tähänkin asti.

Missä muuten on näkymätön käsi, joka ohjaa pakolaisvirtoja. Ensin niin paljon nuoria miehiä ja nyt yllättäen vain naisia ja lapsia? Aivan kuin joku järjestelisi asioita.

Tämän hetken perustuslaillisia kysymyksiä vastaan on siteerattava J.K. Paasikiven kuuluisaa repliikkiä: ei Moskova ole mikään raastupa.

Paasikivi saattoi todella vastata näin esimerkiksi Erkolla ja Tannerille, jotka olivat sitä mieltä, ettei Neuvostoliitto voi toimia lupaustensa, sitoumustensa ja velvoitteittensa vastaisesti esimerkiksi vaatimalla Suomelta maa-alueita ja sitten hyökkäämällä maahan.

Paasikivi käytti muistelmissaan ja päiväkirjoissaan termiä ”Staatsräsön” (raison d’état). Se on hyvä termi, koska se on täysin epämääräinen. Toiset katsovat, että kysymyksessä on kansallinen itsekkyys ei valtion etujen turvaaminen ja lisäetujen hankkiminen, tyypillisesti toisten kustannuksella.

Aivan erilainen määritelmä – omani joka tukeutuu Joseph Ferrarin kirjaan ”Histoire de la raison’ d’état” – on ylin päämäärä, valtion olemassaolon turvaaminen. Siinä tukeudutaan aivan oikein Macchiavellin alkuperäisiin ajatuksiin.

Aivan selvästi Paasikivi tarkoitti tätä ja ajattelun niin sanottu realistinen koulukunta on samalla kannalla.

Koska asiasta voi esittää mitä mielettömimpiä tulkintoja, aito asiayhteys on palautettava mieleen, Talvisota. Sillä ei ollut lainkaan merkitystä, kumpi oli oikeassa ja kumpi väärässä. Suomen ainoa kysymys oli pysyä hengissä. Vahvat todisteet viittaavat siihen, että käymättä sotaa se ei olisi onnistunut ja myös siihen, että Paasikiven ja Mannerheimin aluksi myönnytyksiin menevä kanta ei olisi auttanut.

Ja tämä on syy siihen, että tuon sodan historiaan on jatkuvasti palattava.

Valtionetu ei ole uhattuna kilpailukyvyn, työehtosopimusten eikä maahan pyrkivien takia. Uhattuna on valtiollinen hyvinvointi.

Olen usein ihmetellyt, miten poliittisesti arvostelukyvytön presidentti Svinhufvud saatiin Mäntsälän kapinan yhteydessä laillisen menon puolustajaksi, aika laajasti omia aatetovereitaan vastaan, ja ratkaisemaan tämä tilanne, joka oli oikeasti paha.

Vastaukseni on lakipositivismi.

Svinhufvud oli jo Turun hovioikeudessa virkapaikoista kamppailtaessa tottunut käyttämään härskejäkin keinoja aina kun ne tuntuivat edistävän hänen henkilökohtaista käsitystään laillisuudesta.

Siperiaan hän joutui kieltäydyttyään kihlakunnantuomarina lähettämästä prokuraattorille (oikeuskanslerille) kopiota jostain aika yhdentekevästä asiakirjasta, koska prokuraattorin tilaus oli hänen mielestään ”lainvastainen”.

Meillä on ollut ja saattaa olla edelleen tuomareita, jotka kieltäytyvät laillisuuteen vedoten avaamasta kirjekuorta, jossa on postimerkki ylösalaisin. Kai Korte kertoo muistelmissaan eräästä oikeuskanslerista, jonka oikeudellinen vakaumus oli se, että valtion tulo- ja menoarvion pääluokat momentteineen oli tarkastettava laskemalla kynällä ja paperilla summat uudestaan. Ja muuan juristi huokaa muistelmissaan, että rautatiehallituksessa toimiessaan hänen tehtävänsä oli tarkastaa sinne lähetetyt kaikki rautateiden rahtikirjat nimenomaan laskutoimitusten osalta…

Kärjistettynä tämä johtaa siihen, että lakitekstistä luettua on sovellettava kirjaimellisesti, vaikka tulos olisi miten mieletön. Tuossa hengessä aikoinaan kirjoitettiin, näin kertoivat ilkeät lakimiehet aikoinaan, että eräässäkin maa- ja metsätalousministeriön asetuskokoelmassa julkaistussa päätöksessä luki ”kanalla tarkoitetaan tässä päätöksessä myös kukkoa”.

Turun hovioikeuden presidentti ilmoitti aikoinaan, että kun tuomioiden on oltava hyvää ja selvää suomea, hovioikeudenneuvosten on muistettava, että kielemme sääntöjen mukaan sana ”auto” taipuu ”audon”. Ja hovioikeuden tuomioissa esiintyi sitten ”audonkuljettajia”. Sitä taas ei tarvinnut erikseen opettaa, että laillisesti laadittu tuomio on aina aloitettava sanalla ”sittenkuin”, yhteen kirjoitettuna.

Eli voihan se olla niin, ettei Turkin kanssa sovittu päde, mutta voi se toisaalta olla niinniinnii että tästä lähdetään.