Linktaattori

Sana ”monitoimityökalu” oli myyjättärelle ylivoimainen. Se lienee tuntematon sekä balttilaisissa että itämerensuomalaisissa kielissä.

Minulla itse asiassa oli ennestään neljä Leathermania, joista yksi on hukassa, toinen ei, kolmas Micra tässä pöydällä ja neljäs pikkutakin kolikkotaskussa marsilaisten maahankarkauksen varalta.

Todellinen monitoimityökaluni on mattoveitsi eli katkaisuteräveitsi, jota säilytän takkini takaklaffin taskussa, siinä joka lienee suunniteltu vastaan tulevien peltopyiden kotiin kuljettamiseen, ja se veitsi maksoi toista euroa ja on aitoa Biltema-laatua.

Tämä Wave, jota voisin siis käyttää esimerkiksi lainelautaillessani, ei kuitenkaan sisällä kauan kaipaamaani muovin repijää, joten ryhdyn seuraavaksi himoitsemaan siipimiehen nimikkoa, joka siis on Wingman. Tosin viimeistään riippuessani ylösalaisin vöiden varassa katolleen kellahtaneessa autossa kadun kovasydämisyyttäni Raptor-mallia kohtaan. Siinä on turvavöiden leikkuri ja lisäksi kätevä karbidinuppi, jolla voi kopauttaa tyhjän naurajaa otsaan.

En liioin mene väittämään, ettei terä, jonka avulla happipullon venttiili avataan, osoittautuisi ennen pitkää hyödylliseksi. Mutta saako teho-osastolle viedä linkkuveitsiä?

Avarrettuani nyt ajatteluani pelkkiä tuppipuukkoja laajemmalle en voi olla muistelematta kerran ”Andalusialaisen koiran” kunniaksi hankkimaani parturinveistä. Minulla ei ole aavistustakaan, mihin se on joutunut. Olisiko se kadonnut muutossa 1973? Vakinaisen hihnan puuttuessa sen sai teräväksi kiinnittämällä farmarihousujen leveän nahkavyön sopivaan naulaan ja hiomalla sillä. Siinä sitä vaaditaan notkeaa rannetta ja määrätietoisuutta, koska kierre ei pysy kurissa ellei vetele edestakaisin eli joka kerta veistä pyöräyttäen. Katsokaa vaikka vanhasta elokuvasta. Chaplinin Diktaattorissa suorittama parranajo Brahmsin tahdissa ei unohdu, siksikään että parturintuolissa istuu kerrassaan ihastuttaa Paulette Goddard.

Tarkoitukseni ei ole ylistää kääntöpääveitsiä. Olen muistaakseni jo kertonut senkin tapauksen, miten isäni omistama, Suomessa vielä tuntematon, tutun sotilasasiamiehen Genevesä tuoma Victorinox (Swiss Army) katosi jossain Kärppäpään tietämillä ja vastusti etsintäyrityksiä itsepintaisesti, kuten armeijan esineeltä sopii odottaakin, ja kuinka se löytyi tunturissa talvehtineena melkein vahingossa, eikä siinä ollut minkäänlaista kärsimyksen merkkiä, eikä ollut silloinkaan kun sen viimeksi näin, nuorimmalla veljelläni.

Tosin voin jommankumman kilpailevan linkkaritehtaan tarpeisiin ilmoittaa, ettei kapineessa ole muuta mielenkiintoista kuin 40 vuoden taskun pohjalla kulkemisen jäljet.

Itse olen mamis, joten pöydällä uusimman Leathermanin alla on henkilökohtainen aseeni, Victorinox Swiss Card eli luottokortin kokoinen ja sitä tuskin havaittavasti paksumpi viritys, joka sisältää veitsen, sakset, kynsiviilan ja hammastikun ja uskomattoman pienen kynän.

Tämän kirjoituksen todellinen aihe on pappa-dagis eli isien päiväkoti. Se oli Hessu ja Lissun merkkipäivälahja, jonka toimittaminen oli venähtänyt pitkällekin. Olin hiukan levoton miettiessäni, kätkeytyisikö minulle tuntemattoman termin taakse jotain polterabend-menoa eli joutuisinko ehkä kävelemään itäkeskuksessa vain jätesäkkiin pukeutuneena tai muuta sellaista.

Viime tingassa sain tietää, että tämä varttuneelle mieshenkilölle erittäin tervetullut lahja tarkoittaa käynti Clas Ohlsonilla oikeuksin ostaa jotain, minkä lahjan antaja maksaa.

Tuon juhlahetken nyt kokeneena en osaa sanoa varmasti, olisiko K-Rauta yhtä hyvä – luultaasti ei. Sen sijaan Ikea nähdäkseni on pappa-dagis.

Olen kuullut että toisenlaisiakin miehiä olisi olemassa, vaikka en ole tavannut. Sinänsä tarpeeton tekninen rihkama saa useimpien polvet heikoksi, ja niinpä viisaat rouvat tietävät, ettei esimerkiksi pölynimurin pusseja ostamaan lähetetty mies erehdy lähimarketiin vaan suuntaa määrätietoisesti kulkunsa Ohlsonille.

Eikä häntä ole aihetta odottaa pian palaavaksi. Kotiin tullessaan hän on unohtanut ne pölynimurin pussit mutta riemuissaan ostoksestaan, 48 sormiparistoa (AAA) 24: hinnalla.

Se on hienoa, että aikuisille ja edistyneille on omat puuhamaat, ja se on paljon puhuvaa, että keksintö on ruotsalaisten.

Näitä kauppaliikkeitä en lakkaa ihailemasta. Koska luin lehdestä, etteivät muutkaan kuin autismin spektrin uhrit ymmärrä ironiaa – uusimman tutkimuksen mukaan kukaan ei ymmärrä – tähdennän erikseen, että molemmista löytyy välttämättömyystarvikkeita, jotka maksavat kymmenesosan kilpailijoiden kapineista ja kestävät vähintään yhden eliniän.

En usko, että Artekilla ja Skannolla on varsinaisia tulevaisuuden toiveita. Ne ovat liikeyrityksinä samalla tiellä kuin Stockmann. Nuorempi väki, valistuneimmasta päästä, suosii mainitsemiani yleistilpehööritarvikkeita ja osaa sanoa muka vähätellen ihastelijalle, että tämä on vain Ikeasta…

Myönteisyyteni ei muuten ulotu niihin Ikean itse kuljetettaviin ja kotona koottaviin mööpeleihin. Olen sellaistakin harrastanut, mutta tiedän erittäin hyvin, että kuusiokoloruuvein kasattavat huonekalut ovat merkittävä mielenterveyden ongelma ja tuottavat myös ortopedeille ja ensiapuasemille työtä.

Tästä huolimatta ja kaiken jälkeen viittaan vielä siihen, että nämä kaksi ovat suuria ja että nieleskelin hellyydestä luettuani Miesten lukupiiristä, jota pidettiin kai jossain kirjastossa, ja jossa paikalle kertyneet keskustelivat laajahkosti aiheesta, mitä sitten luettaisiin yleiseksi virkistykseksi ja mielenylennykseksi.

Yksimielinen valinta oli Bilteman postimyyntiluettelo.