Harmaa aine

Jos tänään vietettävä aivopäivä olisi suurempi juhla, Hercule Poirot (D. Suchet) olisi hyvä mainos.

Yle lienee saanut hyvin halvalla, erikoistarjouksena tosi vanhoja poirotteja. Elokuvataiteesta ja siten televisiosta kiinnostuneella on tilaisuus nähdä, miten hitaasti ja haparoiden sarjan henkilöhahmot kehittyivät. Myös tuotannon budjetista saa käsityksen. Sangen vähällä rahalla aloitettiin.

Näkyvissä on paljon sellaisia seikkoja, jotka tekivät briteistä television epookkidraaman mestareita.

Vanhat poirotit ovat kiinnostavia myös kirjallisesti. On aika vaikea sanoa, ketkä olivat farssihahmoja tai parodiaksi suunniteltuja. Koko Agatha Christien tuotannossa on sama ongelma.

Ehdotan että aivopäivän mentyä vietettäisiin aivotonta päivää. Kokemuksen mukaan on vaikeampaa oppia olemaan ajattelematta kuin oppia ajattelemaan. Kun jonkin ajatuskokonaisuuden, johon sisältää esimerkiksi villapaitojen tuulettamista ja villakoirien metsästystä, heittää ikkunasta ulos, se tulee ovesta sisään, ja äskeinen ajatus on muuttunut tunnetilaksi, joka on usein epämiellyttävä sekoitus huolet, syyllisyyttä ja harmia.

Kansanvalistajat kiipesivät satulaan noin sataviisikymmentä vuotta sitten. Ennen heitä olivat äänessä kansanpakottajat, papisto.

Opettajan virassa toimineiden rinnalla vaikuttivat liikkeet.

Tämä on se seikka, joka puuttuu melkein kaikista Suomen historioista ja jonka kuvaaminen romaaneissa on tapana sivuuttaa. On tietysti suuria poikkeuksia. Jutikkala otsikoi erään historiasarjan kirjoituksensa 1800-luvun lopusta itsenäisyyden ajan alkuun ”liikkeiden aikakausi”.

Se on Suomen parhaita otsikkoja, tosin ei erikoisen myyvä.

Tuleville maistereille riittää aivan hyvin tiedoksi, että ”liikkeet” alkoivat Englannista ja ensimmäinen oli Royal Humane Scoiety 1774. Kuulija oppii samalla kummakseen, että eläinsuojeluyhdistys oli englanniksi humane society.

Heillä on siellä näitä historiallisia hauskuuksia, kuten ”ystävällinen yhdistys” (friendly society). Sellainen saattaa todellisuudessa järjestellä palovakuutuksia tai eläkkeitä.

Oli Suomessakin ”kainot köyhät” (pauvres honteux). Kysymyksessä oli avustusjärjestö, joka jakoi almuja yksinomaan köyhtyneille aatelisille tai heihin verrattaville. Samalla tavalla kuin nykyisin puhutaan ”luokkaretkestä” ja tarkoitetaan lähinnä yhteiskunnallisen luokan nousua, tuo tarkoitti luokalle jääneitä tai ”koulunkäyntinsä” keskeyttäneitä.

Näin kuulija on harhautettu unohtamaan hetkeksi poliittiset, ennen pitkää puolueisiin ja työväenliikkeeseen johtaneet kehityssuunnat ja itsensä nationalismin eli kansallismielisyyden.

Poirotien kaltainen tuotanto on ihanteellista aivotonta viihdettä. Jos haluaa, voi ikään kuin osallistua tapahtuneen epäuskottavan tihutyön tekijän etsimiseen. Vastaus on joka tapauksessa rakennettu sisään. Tämä on englantilas-dekkarin suuri uudistus. Eräissä muissa perinteissä pidettiin jumalia kaapissa eli kesken kaiken tapahtui jotain aivan ennakoimatonta. Dumas osasi tämän.

Molempien perinteiden taustalla on ihmesatu, tuo suotta hiukan hyljeksitty laji. James Bondeissa ja vastaavissa on mukana myös ihmeitä tekevä vekotin, jokin sellainen, mitä Clas Ohlsonilla ei myydä. Itse ostaisin mielelläni säkin, jonka voi tiukan tullen avata ja sanoa: pois pojat pussista – jolloin säkistä syöksyy pieniä ilkeitä olioita, jotka rupeavat kovasti pieksemään säkin omistajan osoittamaa henkilöä.

Oma arvaukseni on suoraviivainen, Sekä Dame Agatha että hänen ensimmäinen puolisonsa kärsivät suhteellisen vakavista sielullisista häiriöistä. Kun Agatha itse oli sekä tavattoman älykäs että pahasti pettynyt ja kostonhimoinen, oli luonnollista, että hän keksi erilaisia ilkiöitä, joita omituinen pikkumies toimitti hirtettäväksi. Englannissa murhamiehet oikeasti hirtettiin vielä 1960-luvulla, viimeinen 1964.

Ensimmäinen aviomies oli maailmansodassa pahoja henkisiä vaurioita saanut. Hänen kaltaisiaan oli arvioiden mukaan noin 1920 osapuilleen miljoona, ja heistä vaiettiin yksimielisesti. Kiinnostavan mutta viime kädessä hedelmättömän arvailun aihe on, missä määrin ”hulluus” tuli tuosta sodasta miesten ja välillisesti naistenkin hallitsevaksi luonteenpiirteeksi, joka näkyy jatkuvan edelleen.

Krooninen sadismi on vuosisadan kulkutauti. Ennen oltiin raaempia, mutta vimma usein väistyi aika nopeasti. Sadismin sijasta voisi puhua humaanisti ihmisten yleisestä eläimellisyydestä. Sehän on myös tieteellisesti korrektia.

Viihteen, kuten dekkareiden ja humoreskien, viha ilmaistaan edelleenkin suuttumuksena niiden tavattoman huonosta tasosta. Puhujasta riippuen perusteeksi esitetään ehkä verenkarvainen ennustus rappiosta, joka ei ole vältettävissä, ellei tällaisesta tehdä loppua.

Meillä oli koulussa opettaja, joka menetti malttinsa, kun piirustustehtäväksi annettu ”Kirjakaupan ikkuna” sisälsi Riksin sarjan kirjan. Agatha Christien ja lukuisien muiden, kuten niin rakastetun Zane Greyn kirjoja julkaistiin siinä, useasti Martta Wendelinin unohtumattomilla kansikuvilla varustettuna. Mutta WSOY itsekin vähän häpesi näitä helppohintaisia kirjoja ja päästi niissä tunnelmissa mm. Tarzanit tuulìajolle.

Todellinen syy on hyökkäily kuristavaa yleisideologiaa vastaan. Kun satiiri on keskimäärin liian vaativa laji, dekkari ja humoreski antavat luvallisen välineen vastustaa luutuneita luuloja.

Viimeksi sen näyttää tehneen Kai Ekholm, jonka uutta dekkaria en ole vielä saanut. Kaitsu – missä viipynee? Iltapäivälehti selosti sitä ja sinua ansiokkaasti.