Flir

Olette tietysti panneet merkille, että lauantaisin kirjoitan erikoisen vähäpätöisiä kirjoituksia. Lukijoilla on muita, tärkeitä asioita, kuten nakkikioskilla käyntiä.

Kirjoituksen kuva esittää asuntoni nurkkaa, ja se on oikein onnistunut ja näköinen. Tuosta harppaa tuikeat rypyt otsalla henkilö joka on menossa tuohon tarkoitukseen varattuun tilaan tekemään tarpeitaan.

Lämpökuva on otettu lämpökameralla, merkkiä Flir. Surku, että laite on laajahkoon käyttön minulle turhan kallis vuokratakin. Nyt kävi niin, että mieltä kiehtovan putkistoremontin suunnittelun yhteydessä insinööri kävi, ja etsimme miehissä talojen ulkoseiniltä ne kohdat, joista putket tulevat taloon, ja sisältä niin sanotut nousut.

Kuvassa on tuollainen nousu eli se kohta, jossa käyttö- ja kiertovesiputket kääntyvät lattian suuntaisiksi. Kun putket ovat betonin sisällä, on käytännöllistä ja rahaa säästävää selvittää tarkoin, mistä piikataan.

Pääsin remppaamaan lämpökameraa enemmänkin ja tuli tunne, että jatkossa en muuta käytätäkään ja nyt sanon Lumixille ja Nikoneille niin kuin suomalainen iskelmätekstin kirjoittaja, että näkemiin nyt hyvin paljon.

Viimeksi eilen sanoin esittelemääni tekstiä erinomaiseksi. Kun kirjoitus on hyvä, aiheella ei ole ratkaisevaa merkitystä. Luonteenomainen piirre on alitajunnan karikot, jotka lukija tuntee samalla pelottavalla tavalla kuin vesillä liikkuessaan.

Karikko ei tarkoita mitä tahansa vesikiveä, joka on sellainen, että on yksi ja sama, kuka sen päällä istuu ja itkee.

Rannikkovesillämme on vaikka kuinka paikkoja, jotka näyttävät selvältä meren selältä ja syvältäkin, mutta ovat todellisuudessa täynnä kaikenlaisia lohkareita, jotka vaanivat sinua valmiita särkemään hauraan haahtesi ja viemään pahimmassa tapauksessa sinulta hengen.

Tilanne saattaa olla yhtä tympäisevän tavallinen kuin matka autolautalla Ruosiin, mutta siellä alla ja ympärillä ne ovat, syvät vedet.

Onneksi en tiedä, missä ovat ne DVD-levyt, joilla on Das Boot ja ”Aja syvällä, aja hiljaa”. Sukellusvene-elokuvat voivat olla sietämättömän jännittäviä.

Lämpökuvissa viehättää niiden epäkäytännöllinen puoli. Näet tutuista tutuimmat paikat ja loukot niin epätavallisina ja ihmeellisenä, ettet voi olla käsittämättä, miten epätodellisia ne ovat todellisuudessakin.

Lämpötilan erot näkyvät dramaattisesti. Kylmä on sinistä ja lämmin punaista, joka kääntyy sitten keltaiseen. Lämmönjohtavuus näkyy. Katso vaikka kirjahyllyä. Myös ylimaalatut naulan tai ruuvin kannat erottuvat puusta. Voit käyttää vaikka fööniharjaa lämmittämiseen. Lämpö tarttuu eri tavoin eri materiaaleihin.

Näissä valokuvissa näkyy myös aika. Menet sukkajalassa lattialle, otat pari askelta ja katsot äskeistä paikkaa. Näet kamerassa äskeiset jalansijasi jälkinä, jotka eivät haihdu vielä hetkeen, kuten ei elämäsi.

Otin kyllä infrapunakuvia 70-luvulla. Erikoisfilmiä myytiin muutamassa kaupassa. Kuvaaminen oli vaikeaa, koska oli tarkennettava oikealla tavalla väärin – polttopiste sijoittuu toisin kuin tavallisella filmillä – ja myös valotus saattoi yllättää.

Infrapunakamera, joka on oikein tarkoitettu leluksi, on Flir One, hinta noin 250 dollaria, eli kallis lelu. Tekniikka ja muutama sovellus tavallisen kännykänkameran muokkaamiseen infrapuna-alueelle on olemassa.

Oikea lämpökamera on leluksi liian kallis. Mutta tavallinenkin digikamera näkee aluetta, jota silmä ei erota. Television kaukosäätimen päässä on pieni lasinuppi. Laitteen toiminnan voi tarkistaa painamalla kaukosäätimen nappia ja katsomalla tuota nuppia kameran etsimestä. Kamera näkee sen, silmä ei.

Kertomani teollinen käyttö on siis asia erikseen. Esimerkiksi vesijohtoputken erottaminen sokkelin sisältä onnistuu, mutta vaatii myös kokemusta.

Harmaan sävyjä näyttävät pimeänäkölaitteet ovat hiukan erilaisia.

Lämpökameran väärävärikuva – tuota nimitystä käytetään joskus – aiheuttaa ajatuksia taiteesta.

Muutkin kuin Hitler raivosivat värivirheistä. Jo impressionisteista sanottiin, että heillä on päässä pahasti vikaa. Eräät olivat kai menneet sanomaan, näkevänsä värit sellaisina, kummallisina. Ja katsojien raivo oli siis suuri.

Viimeistään Newtonista alkaen prisman avulla oli käsitetty, että näennäisesti valkoisessa valossa on erilaisia aallonpituuksia, ja 1800-luvun lopulla käsitys säteilystä ja aallonpituuksista alkoi olla selvä ja laskettava. Silmän fysiikka ja kemia ovat sitä vastoin saaneet merkittäviä lisiä aivan viime aikoina.

Ei niillä taiteilijoilla ole päässä vikaa, eikä silmissä.

Viis lämpökameroista. Kunhan saadaan putkistot kuntoon. Mutta suuri ihme on mustavalkoinen valokuva.

Varmaan tarvitaan sukupolven vaihtuminen ennen kuin katoaa käsitys harmaasävyjen loputtomasta ilmaisuvoimasta. Jossain mielessä ennen sotia otetut valokuvat ovat ylivoimaisia nykyisiin verrattuna.

Kartelli- ja patenttitutkimuksissani olen tietenkin kaivellut perin pohjin menneisyyden teollisuuden rakenteita. On aivan oikein sanoa, että esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan loputtomat ihmisuhrit olivat rautateiden syytä; sekä ammuksia että miehiä kuljetettiin itse asiassa kapealle kaistalle, ja niitä riitti monta vuotta.

Toinen merkillinen kehityshyppäys oli värien keksiminen – tarkoitan keinotekoisia värejä ja siis kemiaa. Teollisuus muuttui muutamassa vuosikymmenessä ja kartelleista komein otti ylpäesti nimekseen ”värit” – IG Farben.