Kirjayllätys

 Itse kirja ja aihe vaikuttivat yhdentekeviltä mutta ystävä, joka sen työnsi lainattavaksi ja luettavaksi, heitti etäsukulaisestaan muutaman sanan, jotka herättivät mielenkiinnon.

Luin Adolf Mobergin nuoruudenmuistelman heti – noin sata sivua, rajoitettu painos, ei saa mistään. Ruotsinkielinen teksti näkyy julkaistun vajaat sata vuotta sitten tieteellisessä sarjassa. Löytäminen hyvin vaikeaa.

Nyt olen kahden vaiheilla kuin puu, jota lähestyy mustarastas.

Minulla on käsitys kirjankustantajista, eikä tuo käsitys valitettavasti ole kovin myönteinen. En ole nähnyt julkisuudessa sitä selitystä painetun materiaalin myynnin laskuun, että kustantajat olisivat menettäneet tuntuman. He eivät enää tietäisi, miten kirjoja ja lehtiä tehdään ja mistä ihmiset innostuvat niin paljon, että ovat valmiita maksamaan rahaa.

Olen jopa saanut tilaisuuden tutustua kirjastojen nimikekohtaisiin lainaustietoihin. Ne ovat salaisia, koska hiukan pyörittelemällä näkee lainaajan henkilötiedot. Kustantajien vastaavia luetteloita en ole viime aikoina nähnyt, ennen kyllä. Tarkoitan tällä, että tiedän, kuinka monta kappaletta romaania X on peruuttamattomasti myyty ja vastaavasti kuinka monta kertaa sama teos on lainattu kirjastosta Y tai vastaavasti jonkin seudun yleisistä kirjastoista.

Tiedän nyt varmasti, että tätä nykyä kukaan ei osta eikä lainaa runoutta, ei minkäänlaista. Arvaan että runot esimerkiksi tässä blogissa aiheuttavat teissä lukijoissa tympääntymistä. Kun kuitenkin näen, kuinka monta kertaa tällä sivulla on vuorokaudessa käyty ja miten pitkään on viivytty, luulen olevani maan merkittävimpiä runouden levittäjiä, koululaitoksen pakottamat pois lukien. Jään odottamaan rahapalkintoja ja kunniamerkkejä.

Mielestäni tämä Mobergin ”Hyvä taival. Professori Adolf Mobergin omaelämäkerta vuosilta 1813 – 1836” pitäisi heti paikalla julkaista uudelleen ja toimittaa kirjakauppoihin. Tiedän että toive on aivan turha.

Perusteluja on kaksi. Kirjanen on uskomattoman hyvää tekstiä, eläväinen, mielenkiintoinen, hauska eli samaa tasoa kuin 1800-luvun harvat kirjallisina huippuina pidetyt muistelmat (Chateaubriand, Goncourt…) ja tarinana muuten samanlainen kun Dickensin parhaat romaani (David Copperfield).

Toiseksi: tarina hipoo uskomatonta mutta on totta.

Moberg oli rutiköyhän ja pahasti alkoholisoituneen suutarin poika Bromarvin seudulta. Hän menetti äitinsä kesken lapsuutensa ja joutui kokemaan kovuutta ja ynseyttä minne menikin. Mutta hän oli merkillinen lahjakkuus. Hän ällistytti papin lukemalla kinkereillä katekismusta sisältä 3 – 4 -vuotiaana ja seuraavan vuonna osaamalla lisäksi ulkoa koko sen kirjallisuuden, jota aikuisilta maalaisilta edellytettiin.

Isännät olivat ihmeissään ja hänelle kerättiin kolikoita lukemisen ja kirjoittamisen jatkamiseen ja ennen pitkää hän pääsi Turun katedraalikouluun.

Hän kuoli korkeassa iässä 1895. Sitä ennen hän oli ollut yliopiston fysiikan professori, yliopiston rehtori ja saanut muiden kunnianosoitusten ohessa valtioneuvoksen arvon.

Muistelmassa on merkillistä pohjaltaan nöyrä ja avoin asenne. Kirjoittaja kuvaa typeryyksiään tekemättä niistä kauhean isoa numeroa. Hän kertoo typeräksi osoittautuneesta ylpeydestään tultuaan ylioppilaaksi pari vuotta ennen Helsingin yliopiston komean rakennuksen valmistumista ja mainitsee oppineensa vain asteittain kiittämään menestyksestään Jumalan johdatusta – mutta selostaessaan opiskeluaan kandidaatiksi ja ultimusmaisteriksi hän aivan rauhallisesti vertailee oppimiskykyään ja taitojaan hyviin ystäviinsä ja huomauttaa olleensa perinpohjaisempi ja nopeampi kuin toverinsa ja päätyneensä sitten auttelemaan heitä.

Minulle oli kaiken jälkeen yllätys, miten vaativa tuon aikakauden loppututkinto oli. Siinä oli etevimmälläkin tekemistä, vaikka tilanne olisi ollut sellainen kuin Mobergilla, joka sanoi, että Hegelistä hän ei yrityksistään huolimatta saanut selvää ja Kantista vain jonkin verran. Muista toimistaan hän mainitsee opetelleensa kovasti soittamaan viulua ja laulamaan kvartetissa, mutta sävelkorvan ja lahjakkuuden puuttuessa heittäneensä kesken. Kuvaus juhlallisen promootion juhlarunon kirjoittamisesta on itseironinen – lahjoja ei ollut, joten hän tukeutui juuri uransa aloittaneen dosentti Runebergin tekstiin ja suoriutui herättämättä kiusallista huomiota. Seurahuoneella hän mainitsee kuvattuaan itsensä siivona nuorukaisena, joka oli promootioita varten oikein ajattanut partakarvansa ja viiksen tapaiset pois, että primus- ja ultimusmaisterit joivat itsensä tunnottomaan tilaan – siis Cajander ja hän.

Sekään ei ole naiiviutta, kun hän kertoo onnistuneesta kosiomatkastaan Rosan luo: ”Hän oli menettänyt entisen raikkaan kukkeutensa, oli hiukan laihtunut. Eräällä Ahvenanmaan mantereelle tehdyllä talvimatkalla hän oli ajanut sulaan Teilissä ja siitä johtuneen pahan vilustumisen ja ankaran hammassäryn takia menettänyt pari etuhammasta, ei ollut niin vilkas, mutta ystävällisempi ja mikä mahdollista vielä entistä kauniimpi silmissäni…”

Ja koko tarinaa kirjavoittavat täsmälliset maininnat papeista, jotka hakkasivat vaimon ja lapset ja jopa lukkarin ja kappalaisen tervapampulla joka viikko, toisista jotka sammuttivat vähätkin hengenlahjansa viinaan, tyrannimaisista professoreista jotka harjoittivat täydellistä mielivaltaa virkatehtävissään, toisista joilla ei ollut juurikaan tietoja omasta opetusaineestaan eikä myöskään mielenkiintoa sitä kohtaan, ja sitten lyhyitä luonnehdintoja opintojen paahtamisen kesken luetusta Don Quijotesta tai Goethen runotuotannosta.

Runsaasti mainintoja saavat merkkihenkilöt – yliopistolla vierailleesta keisarista ja maan mahtavimmista alkaen – ja opiskelijatoverit, joista hankauksia aiheuttivat etenkin väkivaltaisuudesta ja harkitsemattomuudesta tunnetut pohjalaiset, joista riidanhaluisimpia oli kandidaatti J.V. Snellman…

Moberg on jätetty pois Kansallisbiografiasta mutta mainittu Kansallisessa elämäkerrastossa. Heikel mainitsee hänet lauseella ja Klinge ei nähdäkseni lainkaan.

Arvioni mukaan kysymyksessä on yliopisto- ja sivistyneistökuvauksen kannalta ja siis aivan yleisesti elämänkuvana – kirjallisuutena – 1800-luvun huipputeos.

Jotenkin ymmärrän, ettei joka suunnalta työllistetty ja etenkin kirkollisten piirien sosiaalista omaatuntoa kolkutellut fyysikko pitänyt muisteluksen jatkamista välttämättömänä. Silti: sääli.