Hyvä elämä

Muistan monta ihmistä, jotka olen unohtanut, kun nyt kirjoittelen niitä novelleja.

Ihmettelin usein, kun taas kerran päädyin seuraamaan hiipumista ja kuolemaa, siis isäni, muutamia vuosia sitten. Olin joskus vähän ärtynytkin, ehkä huonommuuden tunnosta, miten mies meni kuin mestarin viskaama litteä kivi järven pintaa. Kymmenen tai kaksitoista ”voileipää” ei ollut hänelle konsti eikä mitään. Muinaisystäväni kertoi, että Asessori ja kaikki konekirjoittajat ihmettelivät tuomiokunnassa, kun notaari Kemppinen lähti vasta kymmenen minuuttia ennen aikataulun osoittamaa aikaa asemalle, lauloi puoliääneen ”Maa kaunehin maa” -laulun toisen tenorin stemmaa, pistäytyi postissa ostamassa leimamerkkejä, ja kun hän Lapuan asemalla ojensi kätensä, junan oven kaide oli siinä ja lähtövihellys sopi F-duuriin, kuten laulukin.

Olen tuosta perinyt lähinnä sen, että ehdin itsekin tempaista unet Lapuan ja Kauhavan välillä, varsinkin jos kysymyksessä on sekajuna eikä Pendolino.

Opin siis varhain yhdistämään riuskan toiminnan tiettyyn pintaliitoon. Ehkä se ei ole aivan väärä ajatus. Tosin moite voi olla yleisessä muodossa epäreilu. Muistiinpainamiskyvyn erot ovat samanlaisia kuin muidenkin erikoislahjakkuuksien. Isäni muuan erikoisuus näkyi kartanlukemisessa, ja se oli virallisesti tunnustettu lahjakkuus, koska hän opetti sodan aikana upseerioppilaille ilmanavigointia törkeän nuorena luutnanttina. Mutta näin usein vierestä, että viiden sekunnin vilkaisu vaikka vain Autoilijan tiekarttaan riitti, ja hän osasi reitin lisäksi paikkakunnat, tienristeysten nimet ja jopa tienumerot. Lentokoneesta hän tunsi kaikki Suomen järvet muodosta. Sitäkin olen ihmetellyt vierestä.

Jossain historiassa sanotaan Kauhavan saaneen nimensä joen kauhan muodosta. Mitenköhän tuo tuli tietoon ennen kuin oli karttoja, kun nimi ei ole kartantekijän keksintö?

Sellainen ihminen on helpompi kuvitella, jonka muistaa vain pintapuolisesti. En aio käydä tapaamassa sukulaisiani vuonna 1948. Naapurissa voisin kyllä pistäytyä. Rantatuvasta muistan, miten heillä oli sellainen pitkä vieteri ovessa niin että se todella paukahti sulkeutuessaan. Jos kävijä, lapsi, sitä säpsähti, tuikea ukko tai akka (Helvi) tuhahti että ovi kiinni, ostolämmin. Sitä en ymmärtänyt ollenkaan, kun meillä oli keskuslämmitys, ja kun kysyin Pikku-Paavolta, hän sanoi, että ja varastetut tulitikut. Hän näitä lateli. Turpa rullalle ja rulla taskuun; tasku osuuskaupan laskuun…

Isäni siis alkoi mietiskellä viimeisinä aikoinaan sairaalassa. Hän nimenomaan sanoi itse mietiskelevänsä. Se oli se vaihe, kun jalka oli alkanut mennä kuolioon ja liikkuminen omin avuin loppui. Se varmaan oli kova paikka, koska hän ei maininnut siitä koskaan. Hänellä oli aina ollut niin nopeat jalat, että Lapissakin hän hyökkäsi makuupussista heti silmänsä avattuaan ja heräsi vasta kämpän piisin ääressä viritellessään valkeita. Ehkä hän oli perinyt sen äidiltään, joka meille kylään tultuaan kolusi muutamassa minuutissa yläkaapitkin ja esitti kysymyksiä niiden sisällön johdosta saavuttamatta tällä toiminnallaan oman väen suosiota. Eräs toinen anoppi kävi varmaan vain hyvän hyvyyttään kolistelemassa kattilankansia hellalla katsoakseen, mitä perheessä oli tarjolla; tuosta hänen piirteestään mainittiin vielä hautajaisissakin…

Koska isäni ei tuntenut suurta vetoa abstraktiseen pohdiskeluun, luulen että hän tarkoitti muistelemista ja muistikuvien seulomista.

Se on paljon harjoittelua vaativa taito. Erikoisen vaikeaa on muistaa sellaista, mitä ei ole nähnyt eikä kokenut. Lukuisista hyvistä kuvataiteen kirjoista – mieleen tulevat van Goghin veljesten kirjeet – olen päätellyt, että jotkut hienot taiteilijat piirsivät ja maalasivat mallista silloinkin kun mallia ei ollut. He siis jäljensivät.

Aistiharhojen puolella suosittu anekdootti kertoo Tartinista, joka kuuli unessa sävelmän ja havahduttuaan kiirehti kirjoittamaan muistiin Paholaistrillisonaatin.

Muistamisen työssä irrottautuminen valokuvista vaatii ponnistelua. Värien lisäksi olisi saatava palautumaan hajut, äänet ja kosketukset.

Yltiölahjakkuudesta näinä päivinä puhuttaessa jätimme maininnatta ne ihmiset, joiden kaltaisia kaikki ovat tavanneet. Yksi laulaa tai hyräilee sävelmän, joka on kuulijalle aivan varmasti vieras. Kuulija, mielellään laskuhumalainen haitaripelimanni, toistaa sen mahdollisesti jopa hiukan soinnutettuna seuraavana päivänä toisessa kylässä.

Toivo Kuula oli tuossa asiassa erikoisen hyvä, ammattilainen tosin. Kauhavan Ylikylän naiset oikein kiusasivat häntä huomattuaan, että hän kirjoitteli kansanlaulujen sävelmiä kertakuulemalta nuoteiksi. Yksikin ilkeä akka sanoi, ettei hän laula, ”kun et sinä kuitenkaan sitä heti opi”. Maanittelun jälkeen akka kumminkin lauloi ja Kuula poltteli tupakkaa, meni sitten haukotellen pöydän ääreen ja kirjoitti kiirehtimättä nuotit paperille ja lauloi ne sitten. Akka pahkuloi, että osaa se rumaanen.

Sängyssä tai sängyn päällä muisteleminen taitaa edellyttää vielä yhtä ominaisuutta, jota ei voi erikseen hankkia. Pitää olla kohtuullisen hyvä omatunto ja siedettävän vapaa vihasta.

Arjen perustunteet eli kateus ja häpeä vääristävät muistin ja lipsauttavat mielikuvat oudoille urille.

En tiedä, osaako joku ottaa rahaa sellaisesta terapiasta. Syytä olisi. Tuollainen muisteleminen, ruotsiksi meditaatio, osoittaa ennen pitkää, että ne luulotellut elämän juhlahetket tuntuvatkin aika yhdentekeviltä.

Näinä päivinä olen riisunut hyvän elämän muistikuvistani jopa väkevimmät luontoelämykset, ne sellaiset, joita tarjoaa etenkin suurtuntureiden Lappi. Erinomaisen hyvää tekee muistella pitkäänkin, millaista oli esimerkiksi 1948 istua jokirannassa keväiseen vuodenaikaan lumen matkustettua pohjoiseen jollain kulottuneella mättäällä tekemättä oikeastaan mitään ja nimenomaan ajattelematta, kunnes housuntakamuksissa alkoi tuntua, että rajansa kaikella ja liika on aina liikaa ja vaikkei ole vielä siunaantunut kelloa, viisarit voisivat hyvinkin olla niin päin että kotona alkaisi olla sitä hernekeittoa.