Huonommat ihmiset

Kuusitoista prosenttia ihmisistä on pysyvästi sorron ja vähättelyn kohteena. Parlamentaarisen demokratian yksi tietoinen kikka on heittää heiltä limpulla jalat alta. Kuppi jäähtynyttä kahvia ruttuun menneestä pahvikupista tuulisella torilla, ja asianomainen arvelee taas kerran päättäneensä asioista tai ainakin osallistuneensa.

Suuri Salaliittoteoria on aina perätön. Yhden tyrannin tai pienen klikin valta on logistinen mahdottomuus.

Ne jotka ovat tuota yrittäneet, ovat pian kummastelleet köhien, että mikä siellä kurkussa karhistaa. Puukkohan se.

Henkivartiokaarti surmaa keisarin, tukehduttaa pieluksiin perillisen, huutaa keskuudestaan uuden hallitsijan ja jatkaa sitten toistensa surmaamista.

Toimivaksi osoittautunut asetelma on espanjalainen kolmio. Arkipiispa pitää peukaloaan kuninkaan kaulavaltimolla, tällä on miekan kärki aateliston kärkimiehen kylkiluiden välissä ja viimeksi mainitulla on juoksusilmukka sen piispan kurkulla.

Kuvion toimivuus johtuu sen liikkuvuudesta. Aatelisto on ollut aidosti vallassa vain Puolassa, koska sillä on joukkona taipumus muodostaa toisilleen vihamielisiä ryhmäkuntia, jotka pystyvät tiukan paikan tullen halvaannuttamaan toistensa ja valtionkin toiminnan.

Tilanne on siis täsmälleen sama kuin meillä yö yöltä jatkuvissa kolmikantaneuvotteluissa. Hitlerilläkin oli kolme eri salaista poliisia ja kolme eri vakoilujärjestelmää. Stalin joutui miettimään puolueen, salaisen poliisin ja armeijan asemia. Tarmokkaista puhdistuksista huolimatta armeija oli silti uhka. Uskotellaan, että Berijalla oli Stalinista ja Himmlerillä Hitleristä jotain todella ikävää aineistoa kassakaapissa.

Sellaisia aineistoja kootaan myös elinkeinoelämässä. Kansion päällä voisi olla kirjoitus ”itsemurhani tai murhani jälkeen”.

Mutta kuvitelkaa itse: onko suurempaa yhteiskunnallista uhkaa kuin raskaasti aseistettujen nuorten miesten joukko, jolla on nälkä ja palkat maksamatta. Kysykää Isikseltä. Kysykää Gorbatshovilta.

Oikeastaan on yksi vielä suurempi vaaratekijä, juuri tuollainen nuorten miesten joukko, joka on vähän aikaa sitten hävinnyt sodan ja muodostaa ensi töikseen sosiaalisen median todistaakseen, että emme me todellisuudessa hävinneet, siis kuten Saksassa 1919. Tai Pietarin satamassa 1917.

Tämä on vastaus kommentoijan kohtuulliselle kysymykselle, miksi ei sallittaisi huippukouluja huippukyvyille. Kysymys jatkuisi loogisesti huipputöitä ja palkkoja huippuhyville ja niin edelleen.

Tutkimukset näyttävät osoittavan, että niin sanotut valiokoulut ovat todella valiokouluja. Norssi, Ressu, Sykki ja muutamat muut näyttävät tuottavan vain tosi monen laudaturin ylioppilaita, jotka pääsevät opiskelemaan minne haluavat ja tavoittavat vaivattomasti maallisen onnen.

Kuusitoista prosenttia ihmisistä on toivottoman lahjakkaita. Valitsemalla lukiolaiset yksinomaan heistä ei voi epäonnistua. Ainakin mainitsemiini kouluihin on niin hirveät keskiarvovaatimukset, että kaikki lukiolaiset ovat ylisuoriutujia jo aloittaessaan. On siinä lopputuloskin sitten hieno.

Opettajapiireissä jupistaan joskus, että jospa mitattaisiin esimerkiksi keskiarvojen eroa lukiota aloitettaessa ja siten ylioppilastodistuksessa.  Itse liittyisin näihin jupisijoihin, tosin sillä varauksella, että ainakin poikalasten biologiassa näyttäisi olevan sellainen piirre, joka herättää heidät tekemään tosissaan töitä viime tingassa, entisen ajanlaskun mukaan ylimmän luokan syyspuolella. Siihen asti ajan ja mielenkiinnon vievät tytöt ja mopot.

Suosikkikirjailijani Aaro Honka (50-luvulta, siviilissä tamperelainen rehtori) kirjoitti Iloisesta internaatista, joka muka oli koulunerojen sisäoppilaitos. Kirjassa kaikki sujuu hienosti ja kirjoittaja pääsee purkamaan pedagogisia kaunojaan kertoilemalla, miten oikeasti hyvät opettavat. Muistini pettää minua. Olen niin hienotunteinen ihminen, etten juuri koskaan puhu pahaa itsestäni. Niinpä ei luultavasti ole totta, että muistikuvani olisi tosi ja olisin siis keskenkasvuisena ymmärtänyt, ettei se oppikoulukurssi ylioppilastutkintoineen ole niin erikoisen tärkeä asia, kunhan pysyy porukassa. Sama tunne muuten oli lakitutkinnon suorittamisen jälkeen, ja siitä muistikuvasta olen varma. Sitä vastoin harmittelen, että annoin maailman viedä kun olin muutamia vuosia valmistumisen jälkeen tosissani innostunut juridiikassa, joka on kuin onkin hupaisaa leikkiä sanoilla, kaukana arkitodellisuudesta, lähellä runoutta.

Tarvitsemme kouluihin ja työpaikoille kellokäyrän eli Gaussin käyrän. Kuvan punainen käyrä on se, jota opintosuoritusten arvostelussa käytetään, vaikka jotkut kiistävät sen, kiivaastikin.

Ironiseksi tarkoitettu puheeni 16 prosentista eli kuudesosista on tarkoitettu viittaamaan juuri kellokäyrään. Sitä voisi täydentää ”pitkällä hännällä” eli potenssilailla.

Jos opetus suosii etevimpiä, se on pois heikoimmilta. Poliittinen arvovalinta on, että äärimmäisyyksistä ei pidä intoilla, koska (pinta-alaltaan) iso keskitaso ratkaisee. Suureen numeerista arvoa ei ole ilmaistu. Jos halutaan kouluttaa kymmenen astronauttia, tähdätään varmastikin korkeaan keskiarvoon, ei yhteen tai kahteen huippukykyyn. Samoin tehtiin vaistonvaraisesti lentolaivue 24:ssa ja paljon harvempien tuntemissa pommituslaivueissa.

Tosin niissä taistelutehtävissä oikean karvansa näyttäneet siirrettiin vähin äänin koulutustehtäviin kauas rintaman taakse.

Tästä tuli myös kommentti urheilujohtajille. Eikö olen vallan nurinkurista yrittää kouluttaa tulevia maailmanmestareita? Ei se onnistu.

Ehkä puolessa tapauksista maailmanmestari on se hyvin joukkoon sopeutuva, josta kukaan ei olisi odottanut sellaista. Sama koskee puolta tieteen suurimmista nimistä.