Halkokellarissa

Terveisiä Kai Ekholmille. Television kirjallisuusohjelma oli kuitenkin niin kirjallinen, ettei taaskaan oikein saanut selvää, mistä on kysymys, paitsi että Ekholmilta on ilmestynyt jälleen kirja. Mistä niitä saa ja mitä maksaa, se jäi tietymättömäksi samoin kuin se, mitä muuta kirjassa on kuin reipasta menoa, jonka Ekholmin tunteva arvaa muutenkin.

Pointti on selvä. Ei ainoastaan politiikka, vaan Suomi meni rikki 1991-1993. Ei tule takaisin, kuten Aino Kassinen tapasi vastata Hymy-lehdessä.

Asioitamme hoitava taho tapasi Elisan. Kysymyksessä oli ilmeisesti itse Elisa Oyj, oikeastaan Elias. Hän asuu halkokellarissa eräässä Espoon ostoskeskuksessa.

Tämä oli ihmeellistä, koska en olisi uskonut, että Elisaa tai Soneraa on oikeasti olemassa. Työasioissa olen niitä etsiskellyt usein Pasilasta ja Vallilasta, useimmiten turhaan.

Aivan hämmästyttävästi puhelin ja laajakaista-asiat saatiin kuntoon – virttyneiden puhelimien lopettamista, muiden keräämistä samalle laskulle ja vastaavaa. Mukaan annetuista SIM-korteista osa oli kyllä vääriä, mutta huhu kiertää kellarissa. Micron voi väitteen mukaan vaihtaa nanoksi palvelupisteen tiskillä. Voikohan?

Eilen ulkoili pannuhuoneestamme ulkoistettu ihminen. Jokin F-kirjaimella alkava firma on siis ulkoistettu Elisasta ja vastaa tavalla tai toisella joistakin johtimista ja kaapeleista.

Tämä tapaus oli yllätys. Pihtimies oli samaa mieltä kuin minä, nimittäin että runkolinja, joka täällä kenties on Elisan ja jota tämä vuokraa muille operaattoreille, on aineeltaan, rakenteeltaan ja kytkimiltään uskomattoman huono ja epäajanmukainen.

Kun eilenkin televisiossa puhuttiin hyvin sekavasti koko Suomen kansan laajakaistasta, jota ei sitten olekaan eikä kai tule, tämän päivän Suomen kehitysaluetta näiden digilaitteiden kannalta ovat myös Helsinki, Espoo ja Vantaa.

Jos laite tai yhteys ei toimi, se on nykykielellä ”markkinaehtoinen”.

Internetin maailmaa muuttavasta voimasta keskusteltaessa yhtä asiaa ei yleensä mainita. Kun yrittää löytää Danske Bankin tai Nordean, niitäkään ei oikein ole olemassa. Jos on liikehuoneisto, ovet ovat lukossa. Jos sisään pääsee, ei tiedä, ketä tohtii puhutella, ja joka tapauksessa otetaan koko ajan yhteyksiä pääkonttoriin. Jos on sähköpostiosoite, viestit menevät Tanskaan tai Ruotsiin, ja jos on asiointia, hyvin nopeasti käy ilmi, ettei keskustelukumppanillasi ole lainkaan valtuuksia tehdä ratkaisua eikä nähtävästi myöskään tietoja ja taitoja sellaiseen.

Miten sitten vastuu jakautuu, siitä en ole selvillä, mutta on minulla epäilyjä.

Olen kertonut joskus näillä sivuillani ihmisestä, joka kieltämättä ei ollut entisellä kotiseudullamme täysijärkisen kirjoissa, mutta töitä hän paiskoi. Sydämistyneenä lentokoneisiin, jotka luvatta lensivät hänenkin hyvin vaatimattoman mökkinsä ilmatilassa, hän matkusti Helsinkiin puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta Valtiota hän ei löytänyt, vaikka Rahapajasta asti etsittiin. Valtio häntä vainosi – se oli hänen vakaumuksensa. Huoltopoliisin kautta hän päätyi B-mielisairaalaan. Siellä se valtio sitten istui tiskin takana, eivätkä lentokoneet häirinneet.

Tuo oli valitettavasti todenperäinen anekdootti. Niistä jatkuvasti mainostamistani pohjalaisista elämäkerroista olen nyt saanut selville, miksi olen niihin niin tavattoman mielistynyt. Siinä kuvaillut ihmiset ovat olleet olemassa! Jos joku on halunnut tietoja Ayrshire-karjasta, kuorolaulusta, suoviljelystä tai hevosen yskästä, tietäjä on löytynyt omasta pitäjästä, naapurikunnasta tai ainakin maakunnasta.

Jopa verottaja oli olemassa. Kauhavalla veroruoskaa vingutti isäni, jolle käytiin voihkimassa elämän taakkaa. Hän oli kunnallisen verolautakunnan puheenjohtaja; verotoimistot perustettiin vasta myöhemmin. Joka tapauksessa Aukustin kioskillakin tiedettiin, että se on se Kemppinen, joka ne liian kovat verot määrää, ja varmaan antaa Nurmelle rabattia, kun on sukulainen.

Verkottuneen yhteiskunnan ratkaisua odottava ongelma on tämä tietojen saaminen eli informaation hankkiminen.

Kun isäni kirjoitti sen Lakitiedon Pikkujättiläisen alusta loppuun yksi ja todella nopeasti, hän oli uskossa. ”Asianajajan tärkein työväline ei ole lakikirja, vaan puhelin.” Kieltämättä hän harrasti ihmisiä ja oli kuin kävelevä Sininen kirja. Hän tiesi, mistä mitäkin sai, ja oli hänellä Valtiokalenterikin päässään.

Jos siis kaikelle kansalle tarkoitettuun hakuteokseen tarittiin pari riviä esimerkiksi pellonparannuslainojen korkotuen käsittelystä maatalousyrittäjän verotuksessa, hän soitti jollekin opiskelu-, kuoro- tai partiotoverilleen ja kysyi. Näitä tuttuja oli todella paljon, ja koska heidän aikansa kului enimmäkseen katsellessa, miten muste (Akvilan arkistointikelpoinen) pikku hiljaa kuivui paperilla ja liima (arabikumi) kuivui kanslian tomussa, he olivat poikkeuksetta ilahtuneita puhelinsoitosta ja antoivat täsmälliset tietonsa mielellään käytettäviksi.

Jos virastoissa, yhtiöissä tai kauppaliikkeissä on nykyisin päätösvaltaisia ja vastuullisia ihmisiä, siis sellaisia jotka syövät leipää ja hengittävät ja tuovat kengissään kuraa lattialle, heillä on kaikilla sama nimi, ”Päasy Kielletty”, tai – ilmeisesti serkkuja – ”Vain Henkilökunnalle”.

Nykyisin käyn välillä tapaamassa Kirkkonummen kuntaa. Siellä on useimmiten tyhjillään oleva aulatila, ja kunta itse istuu kyltin alla. Hänen nimensä on ”Info”. Oikein mukava ja asiallinen naisihminen.

Vakava pohjavire: yhä useammin näkee uutisia, että on maksettu, tilattu tai vuokrattu jotain ja sitten sitä yhtiötä ei ole olemassakaan. Tarkistaminen voi olla vaikeaa tai ainakin vaatia asiantuntemusta.