Kritiikin kritiikki

Ajetaanko elokuva-arvostelua alas?

Ihan hyvä otsikko. Laatija Yle (Kulttuuricocktail). Verkkosivuilla on juttu asiasta, mutta vakiintuneeseen tapaan, jutussa ei käsitellä sitä mitä siinä väitetään käsiteltävän.

Tunsin itseni kutsuksi vilauttamaan sorkkaani, koska aloitin Elokuva-Aitan ja Ylioppilaslehden elokuva-arvostelijana 51 vuotta sitten ja omasta mielestäni olen julkaissut kritiikkejä siitä alkaen, viimeisen vuosikymmenen tässä blogissa. Ja sitten olin toista vuotta elokuvatoimittajana televisiossa (MTV 3).

Tuo Elokuva-Aitta oli erikoinen tapaus. Se oli fani-julkaisu eli glamour-painotteinen filmitähtilehti nuorille ja arvostelukyvyttömille. Toimittajat olivat ammattilaisia, Kirsti Jaantila ja Anu Seppälä.

Kun minulla on ne arvostelut tallella ja katselin niitä taannoin, en voi ymmärtää, miten sellaista painettiin ja rahaakin maksettiin. Aika perinpohjaisia Baziniin, Kracaueriin, Sadouliin, pariin italialaiseen ja useisiin ruotsalaisiin perustuvia luotauksia esimerkiksi Antonionin ja Viscontin kuvakerronnan teknisistä eroista, hillitön hehkutus lupaavan puolalais-auteur Roman Polanskin elokuvasta ”Inho” ja sen niin ikään kiinnostusta herättävästä naistähdestä, jonka nimi oli Catherine Deneuve, runsain viittauksin psykoanalyyttiseen eli sekä freudilaiseen että jungilaiseen kuvastoon.

Ei tuokaan juttu ole enää millään lailla tarpeellinen ja samaan tapaan kirjoittivat muutkin – mutta oli se jotenkin outoa. Sikanuori kirjoittaja vihjailemassa teinityttöjen lehdissä, etteivät aivan kaikki John Fordin länkkärit ehkä ansaitse kaikkea kiitosta, kun sellainen Howard Hawks on myös peräti hyvä. Mutta kun Petteri oli lukenut Ranskan lehdistä Bud Boetticherista, siihen kelkkaan en istahtanut. Randolph Scottin tunsin koulupoikavuosilta, mutta näiden filmien väitettyä neroutta en käsittänyt.

Kritiikin alasajon yhteydessä viitataan populaarikulttuurin nousuun 1960-luvun lopulla. Siinä olin mukana toden teolla Sarjakuvat-kirjalla 1971. Se sai hyvän vastaanoton eikä se ollut tarkoitettu akateemiseksi kirjaksi mutta taisi kyllä toimia sellaisenakin. Itse en ollut tuohon aikaan humanististen tieteiden harjoittaja, vaan filosofian tohtoriksi rupesin ihan tuolta puolen 20 vuotta myöhemmin.

Haluaisin kyllä itsekin ymmärtää, mitä oikein tapahtui. Siihen nuorten arvostelijoiden käsitykseen yhdyn, että kritiikkien politisoituminen eli meillä Suomessa stalinistiaalto lopetti avoimesta pohtivan kirjoittamisen aika kertakaikkisesti.

Tuon pohtivan linjan suuri nimi on Matti Salo, ruotsinkielisellä puolella Jerker Erikson. Donner kirjoitti elokuvasta samalla tavalla kuin myöhemmin romaaneja,  huolimattomasti.

Olin silloin samaa mieltä kuin nytkin, nimittäin että suurimpien sanomalehtien ahkerimmat arvostelijat olivat kykenemättömiä tehtäviinsä. Paula Talaskivi kirjoitti Hesariin, Heikki Eteläpää Uuteen Suomeen ja niin poispäin. Kun istuin samoissa arvostelijoille tarkoitetuissa näytännöissä näiden sanomalehti-ihmisten kanssa, olin jotenkin loukkaantunut siitä, että he eivät tuntuneet pitävä elokuvista. Joskus he sanoivat aika suoraan, että jostain sitä pitää leipänsä ansaita.

Sivuuttaen Peter von Baghin, jonka vaiheet ovat mutkikkaat, Sakari Toiviainen oli oman sukupolveni tyypillinen arvostelija, joka todella näki vaivaa ymmärtääkseen tuon monimutkaisen taiteen, elokuvan. Hänestä tulikin tutkija. Reijo Lehtonen kirjoitti iät ajat Parnassoon. En koskaan ymmärtänyt miksi. Hyvä arvostelija, tyyppiä Risto Hannula tai Erkka Lehtola, sai äkkiä koko kulttuuriosaston niskoilleen ja hoidettavakseen.

Muistan oikein hyvin Hesarin 80-luvun lopun ja 90-luvun alun. Olin kolumnisti ja kirjoitin joka viikko. Sellaisena olin omasta mielestäni merkittävä henkilö verrattuna pelkkään arvostelijaan. Kolumnin kuuluikin olla poleeminen. Ajatus ei ollut löytää kultaista keskitietä eikä esittää uskottavaa arviota, vaan tuoda näkökulmia ja saada lukija ajattelemaan ja esimerkiksi olemaan eri mieltä.

Mielestäni arvosteleminen oli eroottista toimintaa.

Tuntui omituiselta ikään kuin antaa ohjeita ulkomaalaisille tekijöille, jotka eivät ikinä missään oloissa lukisi kirjoittamaani. En ajatellut olevani yleisön palvelija eli lukijan pikku apulainen.

Kirjoittaminen oli jatketta sille, että mieluisinta oli katsoa elokuva toisen ihmisen, oman tai jonkun toisen rouvan kanssa, ja kävellä sitten Töölönlahden ympäri välillä vaahdoten, välillä mietiskellen juuri nähtyä. Itse asiassa tuo sama tunne ja tapa tuntuu edelleen hyvältä musiikin yhteydessä. Lisäksi esimerkiksi muusikko konserttikaverina voi oikeasti avata asioita, joita itse ei ymmärtänyt tai ehtinyt ajatella. Seuraavan päivänä töissä (Otavassa) keskusteltiin edelleen. Pidin totena kaikkea, mitä Matti Suurpää sanoi. Häneltä opin käsittämään, että Tuomas Anhava julkaisi merkittävän osan tuotantoaan arvosteluina ja varmaan sain vihjeen myös T.S. Eliotista, jonka ”To Criticize the Critic” oli vaikuttava teos aina siihen asti kunnes Harold Bloom nousi kehään – kirjallisuuden tutkija, joka on oikeastaan arvostelija.

Kenttä on edelleen kiihdyttävän laaja. Onko arvostelu ajettu alas? Ehkä on, koska Internetistä löytää vain ammattikatsojien muutaman rivin arvioita tai yhdentekevien kirjoittajien tekosyvällisiä viritelmiä.

Yle itse murhasi elokuva-arvostelun siirtyessään välittämään elokuvayhtiöiden markkinointimateriaalia. Pariin vuoteen ei ole enää tullut vastaan uskottavia eli siis analyyttisiä arviointeja. Ja on totta, etteivät lehdet uraa tilaa elokuville, kun niitä on ilmankin liikaa. Mutta elokuvarakkaus elää. Se vilahtaa joskus ”Filmihullussa” ja sen tuntee ihollaan Elokuva-arkiston näytännöissä.

Se on kaunis näky, ihminen silminnähden nauttimassa näkemästään, lukemastaan, kokemastaan.  Ja olen niin lapsellinen, että kuvittelen alalla olevan edelleen kysyntää. Tarjonta vain on hiipunut.