Unen kaivo

Näin unta porakaivostamme, jolle pian jätämme jäähyväiset. Tulee kunnan vesi. En tiedä vielä, tuleeko meistä kaikista sosialisteja vai vaihtuuko äidinkielemme nukkuessamme ruotsiksi. Vesi, jonka nostat kaivosta, voi vaikuttaa arvaamattomia. Ei se sattuma ole, että uskonnolliset seremoniat, kasteesta alkaen, liittyvät enemmän tai vähemmän pyhään veteen.

Jos joku ehtii ihmetellä ratkaisua, kuittaan että porakaivon pumput ja säiliöt ovat yli neljänkymmenen vuoden käytön aikana reistailleet yhä useammin ja odottavat nyt vain lopullista leviämistä. Eikä uusia samanlaisia enää valmisteta.

Otsikko on Kaarlo Sarkian runo. Kun olin saanut silmäni unesta vapaaksi ja muistin ja tarkastin, että Sarkia on nyt tekijänoikeudesta vapaa. Kukan ei ole reagoinut. Sarkian suosijat taitavat olla vähissä.

Ehkä liitän kuitenkin tämän Kirkkonummen kunnan vesilaitokselle tehtävään ilmoitukseen – vesi-insinööri jos kuka saattaa ymmärtää Sarkiaa:

Elämäni kaiken yllä

päilyt, unen kaivo syvä,

pohjastas en ylös yllä.

Sielulleni tuutu hyvä

onkin kultahiekkas kyllä.

Päily raunioni yllä.

Sarkia oli Kiikan poikia, kuten graafikko Pekka Vuori, jonka kanssa olemme sopineet tapaamisen tälle viikolle, ja äitini äiti oli samasta pitäjästä kotoisin. Elli-mummu, jonka kyllä muistan, vaikka hän kuoli yli 60 vuotta sitten, sivuutti kansalaissodankin hoitaen halvaantunutta äitiään. Kiikan punakaartin naisosastossa oli hyvin luultavasti hänen tuttujaan; siitä joukosta, joka lopulta linnoittautui kirkon tapuliin kuularuiskun kanssa, ei tainnut jäädä ketään henkiin.

Sarkia oli luonteeltaan ja tavoiltaan niin runoilija kuin vain voi olla, ja Turussa opintoja harjoittaneena V.A. Koskenniemen kasvatti.

Luulisin että runomitan mestareista ainakin Juha Watt Vainio ja Juice Leskinen olivat tutkineet hyvin tarkasti hänen tuotantonsa, koska se on ehkä paras kokoelma kikkoja ja konsteja mitalliseen tekstiin, kuten laulujen sanoihin.

Aina on sekin vaara, että joku pitää Sarkia runoista. Itse en valitettavasti ihmeemmin pidä. Kerron syynkin. Kun on lukenut tarpeeksi vaikkapa Sarkian suomentamaa Rimbaudia ja vastaavia, huomaa että suomen kieli taipuu hyvin huonosti jambisiin mittoihin ja on loppusoinnuista köyhää. Turmiokseen Otto Manninenkaan ei suostunut uskomaan tätä. Virheetön distikon ja muut antiikin mitat eivät toimi pääpainollisessa kielessämme.

Toimikoot alan naiset ja miehet kansanrunouden ja Aleksis Kiven mallin mukaan kirjoittamalla virheellistä mittaa, kunhan suomi soi.

Runomitan ajatus on yksi 1800-luvun erehdyksistä. Olisi olemassa muka jokin yleispätevä kaava – antiikin meno ja meininki Ateenan auringonpaisteessa – jonka jokainen koulumestari välittäisi tuleville polville.

Tämä on tyypillistä saksalaista ajattelua noin vuodelta 1810 eli samaa pohjaa kuin kovin monet totuuksina pitämämme seikat

Jos haluat lukea antiikin runoutta, opiskele kreikkaa. Ei se niin vaikeaa ole. Jos haluat lukea (ja kääntää) vanhaa Kiinan runoutta, opiskele kiinaa. Se on vaikeaa. Opiskelen itse pikku hiljaa. Ni hai.

Olen kai ennenkin kauan sitten liittänyt tähän sen Sarkian runon, joka on mitallisena ehkä erinomaisin suomen kielellä kirjoitetuista.

Erottua

Veet syvät päilyvät

ikävää.

Puut yllä häilyvät

syväin vetten.

Ma tiedän, etten

sua enää nää.

Tie luotas lähtien

hämärtää.

Vain kuvat tähtien

syöpyy veteen:

Niin silmäin eteen

sun silmäs jää.

Jutun kuva on hyvin sarkialainen. Tuon jalon lehtipuun olin istuttanut itse ja varastanut Raaseporin linnanraunioilta. Oli valittava puu tai kunnan vesi. Valinta oli yksinkertainen.

Pyysin miehiä pätkimään tammen. Jo on komeaa puuta. Kantokin loistaa sisäistä valoa.