Etevyyden merkitys

Jospa päättötodistus luettaisiin ääneen maahanpanijaisissa, arkkua tai uurnaa maahan laskettaessa? Käytös ja huolellisuus arvioitaisiin tietenkin, samoin ensimmäinen ja toinen kotimainen kieli, vieras kieli ja matematiikka.

Pappi tai lukkari, miksi ei myös talonpoika tai kuppari, lukisi julki keskiarvon ja siihen liittyen arvolauseen: heikko, välttävä…

Suomen johtavista valtiomiehistä Ståhlberg, Paasikivi ja Ryti olivat ilmiömäisiä menestyjiä koulun ensimmäisistä luokista alkaen. Arvostetut Oulun, Hämeenlinnan ja Porin lyseoiden opettajat eivät tiennet, miten päin olla.

Sama jatkui yliopistolla. Ståhlbergin uraa tulkitessa täytyy tietää aikakauden tavat ja mahdollisuudet. Ensimmäisissä valtion viroissa ei esimerkiksi kyky, taito tai kunto merkinnyt mitään. Virkaikä oli kaikki kaikessa. Täytettävänä olevaan tehtävään, esimerkiksi kopistin tai reistaattorin toimiin, nimitettiin se, jolla oli pisin kokemus, eikä se, että asianomainen oli rekisteröity idiootti ja joku toinen hakijoista yleisesti tunnistettu huippukyky, vaikuttanut vähääkään.

Ståhlberg hävisi monta viranhakua ja oli vähänihmeissä, millä elää, vielä jätettyään tasavallanpresidentin tehtävät.

Ryti oli hyvin vankan maalaistalon poika ja erittäin menestyksellisen asianajon jälkeen Suomen Pankin johtaja vain muutaman vuoden yli 30-vuotiaana.

Näille kahdella näyttäisi olleen henkilöinä luonteenomaista sosiaalisen pelisilmän puute tai sitten muuta vain vähäinen miellyttämisen halu. Ståhlbergin isä oli pappi mutta tosiasiallisesti vain syrjäkulmalla toimiva kappalainen, jonka kuoltua perhe oli melkein puilla paljailla.

Köyhimmistä oloista lähtenyt presidenttimme ei ole Kekkonen, vaan Paasikivi. Hän menetti vanhempansa; isä oli kiertelevä kaupustelija ja ilmeisesti pahasti viinaan menevä. Hänet kasvatti itsekin niukoissa varoissa ollut täti. Tai toisin sanoen jätti kasvattamatta – Paasikivellehän oli oikein professorin antaman paperit siitä, ettei hän ollutkaan mielenvikainen, vaan käyttäytyi miten käyttäytyi siksi, että oli vailla vähäisintäkin kotikasvatusta. Paperin vaati KOP:n johtokunta, josta JKP kyllä lykättiin pitkällä puulle pois pääjohtajan tehtävistä jo 30-luvun puolivälissä – eläkkeelle!

Ståhlberg ja Ryti jäivät historiaan aatteen ja periaatteen miehinä. Rytin voi sanoa olleen välillä joustamaton ja lähes kohtalokkaan kapeasti ajatteleva.

Juuri tuo on yksi esimerkki etevyyden vaaroista. Ei pitäisi koskaan valita todella korkeaan virkaan todella etevää ihmistä, vaan sellainen, jolla on poikkeuksellinen kyky oppia. Niin tapahtui käsittääkseni viimeksi pidetyissä presidentinvaaleissa.

Paasikivi ja Kekkonen olivat samanlaisia kelmejä, ja ehkä siksi he ymmärsivät toisiaan hyvin. Kelmillä tarkoitan tässä yhteydessä opportunistia eli henkilöä, joka on valmis luistamaan hetki sitten julistamistaan periaatteista, jos tilanne näyttää vaativan sellaista.

Muinaisuuden armeijoissa harrastettiin erikoista kampausta kuten kiinalaisten ja turkkilaisten janitsaarien pitkä hiussaparo, jotta vihollisen puolelle siirtyminen kesken taistelun olisi vaikeampaa. Keino oli hyvä.

Paasikivi ja Kekkonen ”tunsivat lievää sympatiaa” milloin laitavasemmistoa, milloin äärioikeistoa kohtaan, jättämättä äärikeskustaa huomiotta.

Tässä yhteydessä en halua ottaa mitään omaa kantaa. Jos on peliin ruvennut, on pelattava niillä korteilla jotka on, sanotaan. Mielestäni tuo ei tosin riitä. Pitäisi olla lisää kortteja hihassa ja saapasvarressa.

Paasikiven korostaminen johtuu epäilystä, ettei hänen uransa ennen vuotta 1920 ole enää muistissa. Ståhlbergin ja Svinhufvudin kaltaisten härkäpäiden rinnalla hän osoitti ihailtavaa ketteryyttä jo silloin.

Mutta jatkuvasti hän oli kadehtijoittenkin mielestä niin ärsyttävän etevä, ettei sille asialla kerta kaikkiaan mahtanut mitään. Ja orpopoika valitsi pakasta milloin yliopistollisen, milloin valtiollisen, milloin elinkeinotoiminnan johtotehtävän ja menestyi kaikessa, paitsi perhe-elämässä.

Edellä nimetyt neljä olivat myös juristeja. Niin, Kekkosen etevyys on selvä asia, vaikka hänellä oli Mannerheimin tapaan ongelmiakin kouluttautumisessa. En väitä, että he olisivat olleet työpaikkakiusaajia.

Ruotsin historiaa kiipeillessäni ajattelen vain, että kun nyt Suomessa on hallitus, jossa ei ole yhtään lakimiestä, pitäisi panna lakiin sellainen pykälä, ettei ainakaan pääministeri saa olla lainopin professori, eikä ulkoministeri liioin.

Ruotsin 1900-luvun historiassa on yllättävän monta suuren luokan munausta. Ahvenanmaan kriisi 1918-1920 lienee tunnetuin esimerkki.

Kriisien aiheuttajat olivat aikakautensa etevimpiä miehiä ja lainopin professoreita, kuten H. Hammarskjöld ja J. Hellner ja vielä toisen maailmansodan aikana Östen Undén. Nils Edén oli historian professori, mikä ei ole hyvä asia sekään.

Kun luin läpi kymmenien korkeiden henkilöiden salaiset nimittämismuistiot, vastaan tuli hieno termi. Tuo tai tämä myöhempi kansallinen merkkimies oli tosin ansioitunut monellakin tavalla, mutta häntä ei ehdotettu eikä nimitetty, koska häneltä puuttui ”sopivaisuus” kysymyksessä oleviin tehtäviin.

Ehdotan ajatellen nytkin meneillään olevia monimutkaisia, pitkäpiimäisiä ja kohtalokkaita neuvotteluja kansallisissa ja kansainvälisissä merkeissä, että sopivaisuus palautettaisiin siihen asemaan, jonka se ansaitsee.

Ellei ole sopivaisuutta, ei tule tulosta.

Tämä oli maan tapa. Oliko se tuloksekasta, sen arvioikoon lukija itse kohdaltaan. Etevyyden merkityksestä olen käsitykseni nyt esittänyt.