Herra Kukkonen ajaa autoa

Televisiotoimittaja kysyi viime viikolla aamuohjelmassa Heikki Reenpäältä, kuinka kauan tämä on harrastanut metsästystä. Heikki vastasi: kahdeksankymmentä vuotta. Sitä ennen hän oli toiminut isänsä koirana, uinut noutamaan ammutut sorsat. Kysymyksen karhunkaadosta hän sivuutti nopeasti – viimeisen karhunsa hän oli ampunut 90-vuotispäivänään ja arvellut, että nyt olisi aika tyytyä pienempään riistaan. Sitä hän ei maininnut, että kaatopaikka oli Venäjän puolella, Vienan saloilla.

Ajankohtainen aihe on dokumenttielokuva metsästämisestä. Siinä Reenpään tovereina ovat Jorma Ollila ja Antti Herlin, joita hän on opastanut tuossa vaikeassa taidossa. Esimerkiksi linnun ampuminen lentoon on vaikeaa, eikä ampuja saa erehtyä. Peuran tai hirven ampumisesta juoksuun ei pidä puhua ääneen. Se on niin vaikeaa. Luulen Heikin tuntien, ettei hän tuossa elokuvassa mainitse laajemmin opettamiaan – yksi oli Ruotsin nykyinen kuningas.

Jokaisella on mielipide metsästämisestä, hyvin monilla kielteinen. Tuo elokuva saattaa siis avata toisen näkökulman, joka ei ole kielteinen.

Heikki oli tunnettu tarkkuusampuja myös ilmatorjuntatykillä. Heidän moottoroitu osastonsa oli useampia vuosia Hyrylässä valmiudessa ajamaan Espoonlahden rantaan, jos Porkkalan vuokra-alueelta kuuluisi kummia. Talvella 1944 hän oli Helsingin ilmatorjunnassa adjutanttina ja nyt 2014 hän esiintyi lehdissä näyttäen paikkoja ja toimintatapoja IT:n tulenjohtopaikalla, joka oli paloaseman ja entisen Puhelinlaitoksen talon välissä syvällä kallion sisällä. Kerran hän näytti sormella minulle Kehä III:lta läheltä Espoon liittymää raskaan ilmatorjunnan betonijalustan, joka lienee tänäkin päivänä paikallaan. ”Tuosta me ammuimme peltikattoa Helsingin ympärille…”

Kuvan muistelmateos (Otava, 2000) on verratonta kulttuurihistoriaa kirjoista ja linnuista, ihmisistä ja ilmiöistä. Sen ainoa vika on hienotunteisuus. Se tosin sattuu vain sellaisen lukijan silmään, joka on kuullut tarinat luonnossa.

Aivan 40-luvun lopulla Mannerheim ilmoitti närkästyneenä Otaaan Heikin isällä, että hän oli yhdessä daaminsa kanssa saapunut Sveitsistä Suomeen ja pakostakin pannun merkille, ettei hänen muistelmiensa tuleva kustantaja ollut varannut käyttöön autoa kuljettajineen. Mistä tällainen mahtoi johtua? Ja kun Otavasta ilmoitettiin anteeksipyynnöin oikaisun tapahtuvan välittömästi, marsalkka oli vielä maininnut, että kuljettajan tulisi olla vieraita kieliä osaamaton.

Siitä huolimatta Kaivopuistossa marsalkan asunnolle ajoi isänsä komealla autolla Heikki Reenpää nuorempi eli Pikku-Heikki, joka ilmoittautui ja esittäytyi: ”Autonkuljettaja Kukkonen.”

Reenpäät olivat ennen Renqvistejä ja sitä ennen Joensuun Kukkosia. Pohjois-karjalaisuus on heillä perinteeenä.

Kun muistelmat sitten ilmestyivät, Mannerheim kätteli toimitusjohtajan tiloissa Reenpäät, jotka seisoivat pitkänä rivinä kuin kunniakomppania. Viimeisen ja nuorimman eli Heikin kohdalla Mannerheim pysähtyi ja sanoi:” Me olemme tavanneet.” Heikki yritti:” Minulla oli kunnia palvella Herra Marsalkan alaisena luuutnanttina.” Mannerheim vastasi:” Eikö herra Kukkonen osaa ollenkaan kieliä.”

Tuossa vaiheessa Heikki oli maisteri. Pro gradun tarkastajana oli kummisetä Rafael Koskimies ja aihe ”Kirjailijan ja kustantajan suhteista”. Tutkielma käsitteli etenkin F.E. Sillanpäätä. Heikki oli muuten itse keksinyt aikamoiseen tilaan ajautuneelle nobelistille Taatan hahmon patalakkeineen ja partoineen ja pannut alulla joulusaarna, jotka hän kirjoitti yhdessä Vilho Suomen kanssa, ja ryhtynyt kuljettamaan Taataa kirjakauppoihin ja matineoihin. Koko kentän miesvartioinnista huolehti yleensä nuori ja siivo kirjailija Lassi Nummi; tehtävä oli tietenkin katsoa, ettei mestari päässyt livahtamaan viinakauppaan.

Heikki antoi mielellään ymmärtää, ettei hän muka ollut mikään erikoisempi kirjallisuuden tuntija. Se ei tietenkään pitänyt alkuunkaan paikkaansa. Eri yhteyksissä mainittu tapahtumasarja, jossa kirjallisuuden kenttää lähes yksin hallinnut WSOY joutui vaihtamaan kirjallisen johtajan Martti Haaviosta Eino E. Suolahteen, johti siihen, että monet nuoret kyvyt tunsivat olonsa talossa vieraaksi. Juuri Heikki Reenpää poimi päättäväisesti nuoret kyvyt Otavaan, Haavikosta Mereen, Rintalaan ja Salamaan. Otava oli julkaisutoiminnassaan rohkeampi kuin WSOY, eikä sillä ollut rasitteena vanhakantaisia omistajia eikä murentuvista asemistaan kilpailevia entisiä mielipidejohtajia (tyyppiä Maila Talvio). Ja kyllä se rohkeus maksoikin.

Televisio-ohjelman nähtyäni ajattelin tuoda henkilökuvaan yhden lisän, koska harva tuntee sitä. Hyvin merkittävässä asemassa olevat ihmiset viestittävät koko olemuksellaan ylhäisyyttään ja asemaansa. He eivät koskaan ärjäise pikku herrojen tavoin: ettekö te tiedä, kuka minä olen, koska heidän ei tarvitse. Mutta heitä puhutteleva tuntee kyllä vähäpätöisyytensä. Jotkut yhteiskuntamme huiput ilmoittavat etukäteen: saatte 30 sekuntia aikaa esittää asianne, jos teillä on sellaista.

Olen usein nähnyt Reenpään ainutlaatuisen kyvyn ja kuninkaallisen kohteliaisuuden. Hän osaa jollain näkymättömillä tempuilla kääntää keskustelun vaarallisilta vesiltä juuri kun asianomainen on rupeamassa puhumaan läpiä päähänsä. En tiedä ketään toista, joka olisi yhtä hyvä käsittelemään kiihtynyttä kansalaista tai raivostunutta alaista. Useimmat luulevat saaneensa ratkaisevia myönnytyksiä. Jotkut luulevat tätä tyhmyydeksi tai pehmeydeksi. Olen ollut itse paikalla, kun Heikki kuvannollisesti pyyhki lattiaa saksalaisen loistohotellin johtajalla, joka erehtyi luulemaan osaavansa halventaa (skamfila) pohjoisia barbaareja – porukassa oli ainakin Gerard Bonnier. Ja aina jos omien joukossa jollekin tapahtuu haaveri, asianomainen löytää itsensä Heikin autosta matkalla ensiapuun tai selviämisasemalla, aina kulloisenkin tarpeen mukaan.

Minua hiukan nauratti kirjan nimi ”Ajokoiran näköinen johtaja”. Kirjoittajat eivät ole oikein sisällä metsästys- ja koira-asioissa. Lintukoiran näköisen johtajan kyky on valtava vainu ja järkähtämättömyys saaliin löydyttyä.