Auton haju

Muuankin lainaus autolehdestä:” Keski-ikäinen autoilija ei välttämättä joka kerta halua polkaista kaasua pohjaan liikennevaloista lähtiessään.”

Asiayhteys osoittaa, ettei tämä ole vitsi. Esiteltävänä on hyvin kallis Mercedes, ja raivokasta lähtöä valoista on jo korostettu ja samalla ihasteltu moottorin ärjäisyä, joka on muhkea, vaikkei sylintereitä valitettavasti olekaan kuin neljä.

En yhtään vihjaa, ettei tuollaisia tunteita saisi tuntea. Ei tulisi mieleenkään kovistella formulakilpiluissa kävijöitä. Saakoon kukin huvituksensa mistä haluaa.

Välillä vain ihmettelen metafyysistä ongelmaa – miten muutoin niin siivot saksalaiset ovat edelleen ainoa paikka Lännessä, missä eräin kohdin ei ole kattonopeutta ja minun henkilökohtaisen ja valistumattoman käsitykseni mukaan monessa suhteessa epäkäytännölliset hirmuautot herättävät ihailua?

Amerikkaan mennessäni päätin ymmärtää, miten siellä villissä Lännessä voi olla maanlaajuinen kattonopeus. Ymmärsin sitten. Ainakin Kaliforniassa auto on olohuoneen ja oman mielen jatke. Autoilija kaipaa ylellisyyttä ja mukavuutta ja haluaa osoittaa sitä muillekin.

Länsirannikolla ei silmääni sattunut koskaan hurjia nopeuksia eikä suurta holtittomuutta liikenteessä. Eihän niilläkään moottoriteillä ole tilaa sellaiseen.

Kirjoitan tämän sanoakseni, että mielestäni Suomessakin on tapahtunut muutos, tai sitten olen liian harvoin ja väärään aikaan liikkeellä tien päällä. Vielä joitakin vuosia sitten näki moottoriteillä ainakin muutaman kerran kuukaudessa pelottavia temppuja. Nyt yleiskokemus on suuri säntillisyys.

Kerran maailmassa pikkupojat panivat pyykkipojalla polkupyöränsä renkaan pinnoja vasten pärisemään Klubi-askin kannen. Se kuulosti ihan melkein moottoripyörältä. Muutamia vuosia myöhemmin jotkut saivat sitten huonokuntoisia moottoripyöriä ja ajoivat viidenkympin alueella sataa suoraan meijeriauton kylkeen.

Vanhoja asiakirjoja ja lauluja miettiessä näkee, että kova vauhti ja huikea hihkuminen oli nuorten miesten tapa ennen kun autoja oli.

Jos tähän kuvaan lisää onnettomuuksissa loukkautuneiden ikätiedot, tekee mieli sanoa, ettei mikään ole suuresti muuttunut.

Se kuitenkin on muutos, että keski-ikäiset miehet ovat yhä avoimemmin viehtyneet keskenkasvuisten tapoihin.

Se ei ole muuttunut, että kireän ritsan ratissa ei edelleenkään juuri koskaan näe naisia, yhtä vähän kuin heitä oli ennen seisomassa rattailla ja huimimassa hevosta ohjasperillä.

Ei ole tullut tietoa vastaan – mahtaako musiikkitiede tai jokin muu oppiala tutkia hälyääniä ja minkä verran on mietitty niiden vaikutusta ihmisen mielentilaan ja oloon?

Lukijoista sitkeimmät voivat muistaa, että kerran kirjoitin erään Hallikaisen luontolevyistä. (Lauri Hallikainen, Luonto soi.) Termi on ”äänimaisema”. Metsäpuro oli erikoisen mieluisa. Taustalla on joidenkin lintujen ääni. Ei muuta.

Tällä hetkellä kuulen kaivinkoneen äänet seinän takaa pihasta. Miellyttävää. Vuotokohta on löydetty ja tulpattu ja tänään hitsataan. Muistan vuosikymmenien ajalta asetyleeniliekin poksahduksen, kun hitsaamaan ruvetaan.

Muistelen usein menneisyyden ääniä ja hajuja. Hajuista on kirjoitettu paljon, mutta ei tarpeeksi. Mikä voittaisi hyvässä kunnossa olevan hirsirakennuksen (Savossa) tuoksun keväällä sisään astuessa?

Kotona tunnen naapurit kävelystä eli äänistä. Viime pakkasten aikana kävin pari ylimääräistä kertaa asioilla, koska lumen narskahtelu jalkojen alla kuulosti taas niin hyvältä. Siitä tuli heti mieleen hiihtäminen kovalla pakkasella. Ei se suksi suihki vaan ikään kuin narisee.

Yleinen suosikki on mäntypuun rätinä takassa tai piisissä, ja jos on keloa, se tuoksu. Kuusen paukahtelu herättää levottomuutta. Poukkuja saattaa sinkoutua matolle.

Vuolemisen ääni on hieno. Kiehisen vuolemiseen saattaa paneutua viivytellen sen äänen takia.

Katontekijät eivät välttämättä muista, että asukas voi olla tunteellinen sielu. Kun oikean sorttinen sade rapisee peltikatolla ja jonkin puun ohut oksa hankaa kattoa, onnellisuus on.

Waltari keksi odottamattoman äänikuvan. Kirjassa ”Neljä päivänlaskua” paha enne, etenkin nukahtavassa kauhua herättävä ääni on ”veitsenteroittajan askeleet porttikäytävässä”.

Ennen oli kierteleviä veitsenteroittajia, jotka kantoivat mukanaan eräänlaista tahkoa. He pystyttivät työmaansa kerrostalon pihamaalle.

Tuo joukko katosi samaan aikaan kuin pihalaulajat, 60-luvun lopulla.

Ehkä Waltarin mielikuvaan liittyisi järkevä tausta. Historioiden mukaan Ruotsissa kierteli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja sen aikana veitsen- ja sahanteroittajia. Jokseenkin varmasti he olivat alhaisen tason venäläisiä vakoilijoita. Suomessa lapsia varotettiin laukkukauppiaista ehkä samasta syystä. Kiertolaisten väitettiin kiertelevän satamia ja puolustuslaitteita ja raportoivan korkeille esimiehilleen. Lieneekö tottakaan. Veitsen teroittamisen ääni…