Ei sukupuutto

Sukulaiset ilmoittivat, että nyt opettaja Kaarina Orrenmaa on kuollut. Sata ikävuotta ei tullut aivan täyteen.

Viimeksi, onneksi aivan äskettäin, hänen kanssaan puhuessani sain vaikutelman, ettei hän nytkään olisi halunnut näytteille. Sellainen oli hänelle vierasta.

Olen kirjoittanut opettajastani useita kertoja. Kansakoulun opettajia oli monta lajia. Kaikkiaan tuon ammattikunnan panos suomalaisen yhteiskunnan valtavaan nousuun oli arvaamattoman suuri. ”Kutsumusopettaja” on sanana saanut arjen melskeissä hiukan ironisen sävyn. Kaarina kertoi minulle, että hän lähti seminaariin kotiasioiden takia. Takana oli vaikea pula-aika ja äiti oli kuollut. Tyttärellä oli edessään lähinnä miesten passaamista. Aviomiestä hän ei pitänyt ajankohtaisena ja se puoli jäikin lopullisesti. Kotona oli miehiä ja talo oli vanhastaan paikkakunnalla mainittava etenkin osallistumisesta yleisiin asioihin. Gabriel Orrenmaa saattoi olla ensimmäinen Kauhavalta kansakoulun käynyt – Lapualla, jalan, 15 kilometriä suuntaansa.

Opettaja saatteli kohti aikuisuutta ja vastuullisuutta useita sukupolvia. Nyt itsekin yli 90-vuotias äitini muistaa Kaarinan isona tyttönä, joka otti syliin ja nosti ilmaan.

Nyt syystä suosittu viisauskirjoittaja Harari (Sapiens – Ihmisen lyhyt historia) tekee pahan ajatusvirheen kirjoittaessaan, että tie nykyhetkeen on kovaksi tallattu polku.

Näin ei ole.

Kiitävästä nykyhetkestä taaksepäin katsoen menneisyys on katkeavien polkujen puutarha. Nyt on käynyt näin, mutta toisinkin olisi voinut tapahtua.

Monet urat katkeavat äkisti, kun historian suuri käyttövoima eli sokea sattuma iskee. Kaarinan, koko sota-ajan ja myös rintamalla lottana toimineen. kohdalla tulevat mieleen miehet, joiden kulku katkesi mielettömään metallin palaseen Taipaleella, Kumurissa, Valkeasaaressa, Lihaniemessä.

Keksin kysyäkin, tunsiko hän kaikki sankarihaudassa makaavat, ja hän sanoi, että ellei tuntenut, ainakin tiesi, ja vanhalla hautausmaalla viimeisen sijansa saaneet myös. Paikkakunnalla oli parhaimmillaan yli kymmenen tuhatta asukasta.

Sanoin että minullekin hautakivet olivat puhelinluettelo ja olin keksinyt keinoja soittaa niihin numeroihin. Hän vastasi heti, että historia on muistin tiede.

Se voi tuntua turhalta kuurnitsemiselta, mutta kyllä vuosi 1916 oli kovin erilainen kuin 1915, vaikka molemmat olivat myös miljoonien katkenneiden mahdollisuuksien vuosia.

Se on harhainen ajatus, että opettajan tehtävä olisi välittää koulussa lapsille tietosisältöjä. Taitoja opetetaan kyllä, ja ala-aste on se tärkein. Opitaan lukemaan ja laskemaan ja kirjoittamaankin.

Mutta jo kauan sitten, toisin sanoen silloin kun istuin Kaarinan oppilaana muiden saman ikäisten kanssa, oli selvää, että jotkut opettajan tehtäviin hyvin lahjakkaat olivat ymmärtäneet sen keskeisen tehtävän, joka on kuunteleminen. Kuunteleminen johtaa keskustelemiseen ja keskustelu johtaa ymmärtämiseen.

Silloin ja nyt opettajissa oli myös saarnamiehiä ja saarnaavia naisia. Suhtaudun epäillen saarnan todellisiin vaikutuksiin. Hyviähän ne puheet usein ovat, mutta ei niistä nälkä lähde eikä tauti tokene.

Silloin ja nyt pienten lasten kotikokemukset olivat hyvin erilaisia. Kun lapsi on vähävoimainen, häntä käytetään hyväksi monin tavoin. Hänen tarpeittensa sivuuttaminen on kovin helppoa. Itse asiassa sellaisia aikuisia, jotka kuuntelevat, ei kaikilla lapsilla ole.

Tärkeämpää kuin puhua sekavia ihmisarvosta tai sielusta, joka mainittiin kouluissa ja koulukirjoissa siihen aikaan, on osoittaa arvoa pienelle ihmiselle kuuntelemalla, kysymällä ja vastaamalla.

Seitsemän tai kahdeksan vuoden iässä rakennetaan perusta jopa elinkeinoelämälle ja politiikalle.

Näinä päivinä, kun tätä kirjoitan, puhutaan edelleen kansallisesta itsenäisyydestä, sitoutumattomuudesta ja liittoutumattomuudesta, vaikeista asioista.

Niiden kaikkien takana on vastavuoroisuus tai vuorovaikutus. Otetaan ja annetaan. Saadaan ja luovutaan.

Opettaja on ihmisen malli. Perusopetus on aavistus, että oppia on vietävä eteenpäin toisille, monille.

Tämä ei ole muistokirjoitus vaan muisto. Satunnaisuuksien maailmassa satumaista, että omalle kohdalle sattui sellainen malli, Kaarina.

Panen tähän kirjoitukseen kummallisen kuvan, jonka sain eilen. Siinä on se elokuvateatteri, se joka purettiin taloineen Kauhavalla. The End on rituaalinen lause.

Elokuva loppui, teatteri loppui, elämä loppuu – mutta ihminen ei lopu. Tai tätä nykyä, joukkotuhon aikana, se on tahdon asia. Voimme tahtoa, että jokin muu on tärkeämpää kuin katoava minä itse.

Sitä on hyvä tahtoa. Se on totta, vaikka ei ole mikään tosiasia. Sen voi oppia koulussa, esimerkistä ja mallista.